Moppausta!
Siitä lehemästä vielä sen verran, että yks syy siihen minkä takia se lähti lipettihin oli se ku aina välillä kusaasin sen päälle. Emmä varmuurella osaa sanua notta mihinkä kohtahan, ku en oo anatomioota lukenu mutta toivottavasti silimähän ku oli niin huono kaveri! — Mitä tuloo pirättelemisehen ja alapään asioohin yleensä, mä tierän pelekästänsä sen että ku on hätä niin silloon tarttoo helepotusta. Ja aina ei eheri perille asti ennenkö jo tuloo. Kyllä mä tierän, kylyppäris on paperikasa ja parahani teen jotta sille ehtisin – tai eres samahan huoneesehen sen kans – mutta aina ei vain eheri. En tajua että kuinka iskä jaksaa pirätellä niin kauan. Ehkä sillä on joku tuluppa mistä mä en oo vielä kuullu? — Ool rait! Moni asia on muuttunu (ja monta pysyny samana) sitte erellisen kiriootuksen. Meinaan se paperikasa ei oo enää siä kylyppäris! Mä alakasin leikkimähän sillä, otin pieniä suupaloja ja hypiin ku onnetoon. Iskä ei tykänny, että sellaasten kans alakaan huhtomahan. Se viskas aviisit pois (kyllä ne aika pahanhajuusia oliki) - sen jäläkehen oon opetellu pissimähän kaakeliille. Se perille kerkiäminen ei erelleenkää toimi. Lisäksi tieroksi kaikille tekijöölle, notta tuos kaakelilaattias on sellaanen huono puoli että ku alakaan lirahuttamahan, niin se ilikiä painovoima astuu kehihin: kaikki mitä tuloo (paitsi se yks, jos ei aiva velliä oo) alakaa valumahan kohti sellaasta räppänää siinä keskellä laattiaa. Ei siinäkää sinällänsä oo mitää vikaa. Ainoastaan se kohta ku se keltaanen puro kulukoo omien varpahien välistä! — Iskän pitää luututa aika useen ku mulle sattuu niitä varaslähtöjä. Se moppauski on kyllä aina yhtä kilipajuoksua. Aluuksi en oikeen tierä että mihinkä hyppääsin ja vire on vähä hukas, mutta lopuuksi sirvahtelen jo saippuaasella laattialla sen oranssin tollon peräs. Aina se pirkule voittaa! — Niinpä. Moppaamisesta puheen ollen, eileen oli taas sellaanen moppauspäivä. Iskä alootti koko homman kyllä aiva sitte väärästä päästä: meinaan eteesestä joka on tuos olokkarin ja kylyppärin välis. Kilipajuoksun jäläkehen mulla oli kauhian isoo hätä, enkä päässy veskihin. Tiesin ettei iskä tykkää ja piilouruun sitte sen työpöyrän alle ja olin oikeen hiliaa. Mutta mulla oli huono tuuri matkas. Se äkkäs mut – ja arvakkaas vaan - tietenki justihin ku olin punnertamas viimeesiä lämpöösiä kiehkuroota. Sen jäläkehen päätin ottaa jalaat alle. Tuli meinaan sen verran tykysti “saatanaa” ja “perkelettä”. Pohojalaasilta kuulemma pääsöö niitä oikeen olan takaa ku asiat menöö pielehen. Se kolomas sana mitä isä ruhtinahallisesti toisti taitaa olla painokelevotoon – alakas veellä, lopun varmahan jo arvaattaki. — Nuo moppaukset on meille pikkumopsiille vähä vaikeeta, ku aina lähtöö hajut eikä enää tierä mihinkä asiansa laskoo. Nykki kylyppäri on niin fiini notta tierä mitä sielä pitääs teherä, ittiänsä peilata vai? Olohuone on aina niin paljo paskaasempi. Sen takia päästin uuren tortun sinne. Se oli viime yönä. Ajattelin teherä tällä kertaa näkyvälle paikalle, nottei iskä aamukiukkuusena paskahan liukastu… Ei ollu iskän ilime iloonen tälläkää kertaa vaikka kuinka sitä yritin ajatella. Onko pohojalaaset sellaasiaki ettei ikinä oo mikää tarpeheksi hyvin?
Vastaa