Heipparallaa taas!
Että oli sitte mukava viikonloppu – toivottavasti sullaki. Se toinen iskä tuli taas käymähän. Se toi mulle leluja, vähänkö oli kiva pinkviini. Sitte mä sain vielä muitaki leluja, tuli joku isoo paketti johona oli kaikellaasta kamaa pelekästänsä mulle. Mä oon niin suosittu katos. — Moon oppinu kulukemahan pihalla asioolla (ny ne vahinkolirahrukset ja -lörährykset on sitte historiaa). Juoksutan iskää ainaki 5-6 kertaa päiväs pihalla. Ajattelin, että pääsöö seki makkaroostansa viimeen erohon! Mutta ku me tuola mennähän niin son sellaasta rekvisiittaa. Vähä niinku statisti mun kirkkahas valokeilas. Mua ihaaloo kaikki: ne naureskeloo ja flirttaa ja isköö silimää. Aikuuset akat alakaa lässyttämähän ku vähäpäiset ja raavahat miehetki hymyylöö ku naurismaan airat. Aina silloon tällöön menöö ohi joku tyhymä, johon mun vetovoima ei pure – mutta aika harvas nuo on. Kyllä mä vaan ny tairan olla parahan näköönen kolli näillä main, ilo silimälle missä sitte meenki (ihan niinku sä et sitä jo tietääsi). — Kakkos-iskä kuuluu sanovan tuolle mun arki-iskälle, että se on menettäny lopunki syrämmestänsä… Mä oon täs miettiny notta mitähän se sillä oikeen tarkootti? Miten se on voinu sen menettää ku hengis täältä lähti, eikö se syrän oo aika tarpehellinen olla mukana? Mun pitääs varmahan kattella pikkuusen nurkkihin… jos mä vaikka löytääsin sen. — En ny voi kiriootella pitempähän, ku mun pitää mennä vielä kattohon että hajut pysyy tolopis ja reviiri hallus. Sitte pitääki mennä jo kohta maata. Retuutin meinaan tuon iskän ylähä seittemältä tänä aamuna. Mun oli näläkä. Ku sain iskän sitte ylähä ja mahan täytehen, painuun takaasi maata. Iskä kyllä vissihin meinas että oltaas menty pihalle, mutta emmä vielä jaksanu. Ei sekää sitte menny. Mentihin molemmat sohovalle maata. Iskä otti mut rinnoollensa, se oli tosi syrämmellinen kokemus – ja tasaanen, ku iskällä ei onneksi oo yhtä isoja keuhkoja ku sillä Tolli Parttonilla. — Laitan tähän yhyren kuvan siitä Kakkos-iskästä ja mun uuresta pinkviinistä. Moon tappanu sen jo monta kertaa – pinkviinin meinaan. Ei se silti taira ikinä kuolla oikiasti. Sillä on vissihin enemmän henkiä ku kissiillä (ne ei kuulemma oo kivoja, sellaasia pitkäkyntisiä sihisijöötä). En oo nähäny vielä yhtäkää, kuullu vain stooreja. Parin viikon päästä mennähän kuulemma reissuhun, iskän kotia pohojanmaalle. Sielä meitä orottaa sellaanen kissi, Klinttoni – son sen nimi – tai jos oikehen tarkkoja ollahan, niin fiinisti sanottuna se on Clinton. Mä sanon kuitenki Klinttoni, ku ei oo tapana alakaa tuntemattomien takia koreelohon. — Ny on pakko mennä, tuloo hirviä hoppu ku iskä on jo melekeen pukees. Mokomaki isoottelija! Ei ne statistit ennenkää oo kävelly starojen erellä – pitää laittaa se ojennuksehen ja teherä siksakkia niin ettei tierä mihinkä kävelis. — Ai niin, pakko sanua, tänään mä päästin kakan keskelle risteystä, tismallensa suojatien keskelle, siihen niiren valakoosten viivojen välihin. Pysähytin peltilehemiä ja iskä kyykkii siinä sitte pussinsa kans. Mä hypiin jo siinä vaihees ympärihinsä ku orotin sitä namupalaa joka tuloo aina kakkan jäläkehen. Täytyy kyllä tunnustaa, että vähä hävetti – iskän takia meinaan. Sillä lailla ny kakkakikkaroota kaikkien nähären kerää. On silläki ihimeelliset harrastukset.
Kakkos-iskä ja mun pinkviini.
Vastaa