Mä ja mun kaikki kaverit!

Heipparallaa taas! Kesä on jo täällä joten sitä sietää juhlia. Iskätki on alkanu juhlimaan punaviinin kera kesän kunniaksi. Saa nähärä miten sitte käy ku alakaa lomakausi, menöökö aiva ojia pohjen! Ei sentäs. Kesä on kiva. Kesällä mennähän taas mummolahan. Kesällä maasta ilmestyy ruohoa jota on kiva syödä, se toimii myös kirjeiden piilojemmana (äläkää kertoko notta sanoon). Ruohossa on myös kiva kahlata ku se kutittaa kivasti mahaa. Askel on kevyt ja korkia, aurinko paistaa ja iskä hikooloo läskejä pois. Voisko olla parempaa, mitä, hä? Kesässä on myös muuta kivaa, kuten esimerkiksi juhlat. No, en mä niitä muiden juhlia tarkoottanu vaan omiani! Mä meinaan synnyin Karjaalla 6.6.2008 ja oon täten siis virallisesti 2 tassua vanha. Itseasiassa 2 tassua ja yhyren karvan kun ne synttärit oli eileen.

Olin löhöilyvaihteella koko päivän, päätin notta en tassua nosta ku on synttärit. Johan iskä oli väsyttänyt mut ihan totaalisesti lässymällä siitä ties miten kauan, jotaki rääpyä… iskä on joskus niin pössöö. Sain mä herkkujen ja halien ja sellaasten immateriaalisten lahjojen lisäksi ihan sellaasen silimin hahmotettavan lahjanki, nimittäin ihan itteni näköösen mopsi-pehmolelun. Me tervehdittihin ihan niinku koirat tervehtii. Ensin haisteltihin nokkaa ja sitten tarkastettihin jalakovälit. Oli ihan neuvotoon tämä uus kaveri. Pirskatti. Mä kun jo luulin notta olivat ostaneet mulle pumpattavan Mopsirellan iltojen iloksi.

Reiluuden nimissä mainittakohon notta pehmolelun oli hankkinut Kaija-täti ja se oli tosi komia. Tietysti, ku oli mun näköönen! Nimettihin lelu sitten Boboksi. Musta muuten meinas tulla Bobo sillon ku olin pieni, mutta harkittuansa iskä pääty kuitenkin Basso-nimeen. Onneksi! Ajatelkaa ny! Olisin saanu kuunnella haukkuja ja vitsejä jostain ysärihiteistä ja Dj Bobosta koko loppuikäni!

Mullon paljo kavereita ja sen kunniaksi iskä päätti laittaa ne kaikki sängylle nätisti istumahan ja räiskäästä meistä kaikista yhteeskuvan. Ensi se oli kyllä tosi epäluova, joten auttelin sitä sitten vähän. Tämä oli mun hetkeni loistaa ja näyttää notta vaikka kaikki kaverit on rakkahia, mä oon silti meistä kaikista se tosi komia.

Enemmittä tuhinoitta, mun kaverit vasemmalta oikealle (takimmainen rivi): Poncho, Hippo, Ankka, Leppis, Nalle, Jalkkis…. Toiseksi takimmainen rivi: Sydän, Tyyny (mummon tekemä), Apina-Papina nuorempi, Apina-Papina vanhempi (eka leluni, son jo ykskätinen ja sokia), Eskimo (ykskätinen sekin), Bobo… Ensimmäinen rivi: Tähti, Pallo, Sukka (ihan iskältä varastettu hih), Possu, Hiiri sukka päässään (oli niin pinkki notta pelkäsin), Kapula (?), Luu, Punanen pallo, Makkara, Lötköpötkö I (paras unilelu) ja Lötköpötkö II (mummon tekemä). Toivottavasti kukaa ei menny piilohon ja jääny kuvasta pois. Jos jäi, tykkään mä teistäki.

Siirimäinen otus!

Tässä olen kuunnellu kun iskät on höpötelly jostakin mopsipennuusta ja murehtinu miten mä reagoisin jos taloon tulis toinenkin ruttunaama. Taisivat heltyä ajattelemahan, notta panisin pahakseni kun ei oo näkyny. Enkä mä nyt oikeen tierä notta miten sellaasehen päässilimääsehen pikkuotuksehen sitten suhtautuus. Se olis kuitenki aina mun ruokakupilla ja veis mun leluja ja hyppiis seliäs. Eihän siinä tulis torkkumisesta mitää, kuorsaamisesta puhumattakaan. Olishan siitä ehkä kaveriksi silloon ku iskä on tuon typerän tietokoneensa ääres näpertämäs – aiva liian paljo muutenki siinä persettänsä levittää, kohta maharu ovestakaan ja hisseihin on aiva turha mennä, vaijeriista kuuluu vaan *naps* ja jo mentihin viuhahtaen kuilun pohojalle. Kohta ei kanna ku tavarahissi. Yritti iskä käydä hölökällä. Yritti. Aivan. Sitte se oliki jo aiva kleha. Pääsi tuskin kävelehön. No, ollahan ny reiluja, paremmin se jaksoo lenkillä juosta kun mä.

Mutta takaasi tuohon pentuasiahan. Toisena maharollisuutena ne on heitelly sitä, notta jos kaveri tulis talohon jo vähän iäkkähämpänä. Mun pitää saada ainaki olla se isoompi joka komentaa. Ei mun reviirille tulla hötkyylemähän. Mutta kuten ny sitten jo sanoonkin, niin ei taira nyt sitä kaveria tulla. Ei ainakaan näillä näkymin, kerron kyllä jos asiat muuttuu. Olis se kyllä aika outoa mennä nukkumahanki jos iskän vierehenen olis toinenki tulos. Son mun paikka. Iskän kainalo on kans mun paikka, sinne mä pörötän itteni pakkihin joka ilta kun järsin vähän krokoa tai siiltä (mun herkkuja, nam) ja saan joka iltaasen tikkuni (kiitos Lidl että tulit tänne pohojoosehen). Kun oon valamis, sitte lysährän iskän pään vierehen tyynylle ja alakaan kuorsaamahan. Teen sen joka ilta ku muuten iskälle tuloo paha mieli. Jos mua ei oikein kiinnosta niin sitten vaan käylährän notta se saa unen päästä kiinni ja painun sitte soffalle tai jalakoopäähän maata. Iskä on niin herkkäluotoonen yksilö notta pitää sitä vähä jeesata. Mutta, pitää ny harkita vielä notta jaksaasko sellaasta pissa- ja kakkamoottoria paimentaa, mulle ku kuiteski jäis isooveljen tehtävät ja saisin olla kattomas sen pennun perähän kokoajan… 

Mutta niistä pennuusta puheen ollen, ihmettelettä varmahan notta minkä ihimeen takia tuos yläpuolella poseeraa tuollaanen ranskanbulldoggi. Ihan vaan sellaasesta syystä, notta törmäsin just samanlaasehen tyttöön tänään lenkillä. Sen nimi oli Siiri, se on neljä kuukautta vanha ja asuu tuos aiva kulman takana. Siiri oli vähän päällekäyvää sorttia. Mikä naisia oikeen vaivaa? Ensin ne on mielinkielin, niinku Siiriki, meni oikeen makuullensa… onko selevempää viestiä, hä? No sitte ku lyötihin nokat yhtehen niin siitä alakoo se silimille hyppiminen ja lopulta se jo ajoo mua takaa ja mä juoksin ku päätöön kana peppu maata viistäen ja suuntavaiston kadottaneena. Notta, siinä se taas nähtihin että ku annat naiselle pikkusormen niin se vie koko käden. Ja joskus vielä jalaatki. Mutta teherähän nyt kuitenkin erityysen seleväksi, ettei mulla ollu mitään vispilänkauppaa Siirin kans, se on niin nuoriki, aiva sakkolihaa vielä. Mitä se Hildaki ajattelis jos nuorempahan haksahtaasin, se varmahan alakaas kattelehon ryppyjänsä ja katkerootuus niinku eronnehet viiskymppiset jotka on vaihrettu uurempahan mallihin. Ja sitte se vaatiis erorahoona kaikki mun lelut ja laittaas vielä maksamahan sen tulevat sapuskat. Ei hemmetti sellaasta. Siksi oonki vain Siirin kaveri. Ja onhan Hilda on mun ensirakkaus ja kyllähän te tierättä mitä niistä sanotahan, että niitä ei unohra ikinä (vaikia Hildaa on unohtaakaan ku asuu niin lähellä ja antaa tuon tuosta turpahan). Mutta ranskanbulldoggit on kivoja ja nättejä joka tapaukses. Siiri ainaski. Intoa täynnä. Niillon niin hassut korvat ku ne seisoo pystys toisin kuin mulla ittelläni. Varmahan tosi hyvä kuuloki. 

Mutta ny pitääs painua pehkuuhin, ajattelin nyt eres muutaman rivin teille kirjoottaa ku on taas vierähtäny tovi erellisestä postista. Kirjoottelen lisää kun taas torkuultani kerkiän!

Pirun kauan se talvi kesti, mutta viimeenki alakaa kevät olemahan korvalla. Lumet sulaa ja ne mun tilaukseni lämpimämmistä säistä on viimeenki menny perille. Lumien sulaminen aiheuttaa kyllä ottajuontehia itte kullekki – sieltä alta ku paljastuu yhtä ja toista, mutta eritoten niitä viheliäisiä löllökasoja. Siinä ne “kaunistaa” lenkkipolokuja ja kadunreunustoja ku paheksuntaa herättävät väri-installaatiot: on valakoosta, oranssia, keltaasta, vaalian ruskiaa, tumman ruskiaa ja vihiriää. Sinistä en oo vielä nähäny, vaikka se ehkä olis hyvä väri ottaen huomioon installaation luontehen ja kyseesen värin rauhoottavan vaikutuksen. En ny enää ota kantaa näihin asioihin sen kummemmin, joka keväänen puluputtava netti-lehtipalstalinko ku on jo pyörähtäny käyntihin kiitos kaikkien hunsvottien jokka on liian fiinejä ja/tai laiskoja tai muka-ekoloogisia. Joten, joka ei vielä tierä mihinä iskän kans täs asias seistähän ja haluaa lisäinformaatiota, niin rullaa sitte vain postiis taaksepäin.

Mutta. Niin useen ihmiset on niin valivali kaikesta ettei ne nää mettää puilta. Kevähäs on paljo hauskojaki asioota. Ensinnäki aurinko paistaa pirempähän ja lämpimämmin, eikä oo enää kylymä – minkä takia ei tartte laittaa toppatakkia enää päälle ja ulkona voi olla pirempiä aikoja. Täälä eteläs alakaa jo paikat kuivamahan, joten ei oo kovin märkääkään. Paikat haisoo positiivisesti kevähältä ja vihiriä lisääntyy. Ja parahinta kaikista, muijat on aina kiimas.

Ku ny tuli puheeksi, niin törmäsin eilen mun friiduhun tuossa taloon nurkalla. Hildan jo tunnetta ainaki nimeltä. Sitä kuvaa en vieläkää oo saanu otettua, mutta ehkä napsaasen jonku kivan bikinikuvan kesällä? Öö, sanoonko sen äänehen? Voi ny rähämä. Mitenkä tästäki taas ittensä pihalle praataa? Ei sitte mitenkää. 

Siispä, törmäsin eilen illalla Hildahan. Sillä oli takajalaka kipiä, oli vissihin pinkaassu liian kovaa autosta pihalle. Liiallinen liikunta voi olla pahasta vanhemmalla iällä enkä usko että Hilda harrastaa mitää joogaakaa vetreytyäkseen. Pitääskös mun ehdottaa Hildalle vaikka tantraa näin kevään kunniaksi, siitä ku olis iloa molemmille.  Aina vain mä ny harhaalen. No haittaako tuo? Mun blogi, joten saan kirjoottaa ihan mitä mielehen juolahtaa. Vähä niinku se Pinkkiki laulaa, notta “mitä sitte, mä oon se helevetin stara”. 

Siispä, pikku kiepillä taas asiahan: mun friidusta ei ollu eileen juoksemahan mun kans, eikä se antanu eres turpahan. Siitä tiesinki notta joku on vialla. Hildan iskä epääli että ehkä kysees on joku venährys tai revährys tai vieläki ilikiämpää, joku niveljuttu. Mutta, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tänään törmäsin friiduhun uuremman kerran ja oli taas ku uusi. Tai no… isomummon sanoolla: “sama vanha” mutta yhtä suloonen tähtisilimä ku ennenki. Lyötihin sitten neniä yhtehen ja otettihin pienet sprintit selekä kyyrys juosten. Kyl oli lystiä, eikä Hildan jalaka vaivannu yhtää. Ny se Hildan iskä arvuutteli notta kyse voi olla vaikka vain ilimoosta. Niin pohojanmaallaki useen sanotahan, kolotusta piisaa yhtä paljo ku lakiaaki ja monesti “meilläpäin saarahan niin heleposti kylymää”.

Hilda oli saanu apua vaivoohinsa jostaki vanhuuden oireesihin liittyvästä luontaastuottehesta. On se hyvä notta joku niistä ihan oikiasti toimii. Iskä on meinaan monesti räpättäny siitä ku oli töis luontaastuotekaupan viereeses liikkeehes joskus vuonna nolla… Kyseessä olevan “yrttiputiikin” asiakaspiiri oli kuulemma ku haudasta noussutta: mitä valakoosempi ja sairahamman näköönen, sitä varmemmin se veti jotaki luonnonlääkettä sen sijaan notta olis teheny jotaki paljo luonnollisempaa eli painunu arvausasemalle ja hakenu ittellensä kunnon huumehia. :) Sitäki iskä on ihmetelly notta minkä tähären nämä ko. ihimiset pumppaa ittensä täytehen kaikenmaailman rohtoja, vetävät vitamiinia ku se olis joku ihimelääke - onhan siitä varmasti joilleki jotaki apua… mutta ei ne kyllä paljo sen tervehempiä oo, ennemminki ne on kipeenä enemmän ku ne jotka ei moisihin mömmööhin koske, puhumattakaa ny sitte siitä pääkopasta. Jos ihiminen täyttää hyllynsä pilleripurkiilla, on sitä vitamiinia ja tätä vitamiinia ja muuta pöperöä… ja sitte paiskoo näitä kaikkia joka aamu kurkunperähän kun olis tikkataulukisoos, niin eiköhän se oo melekeen ku tyhyjän kans? On kattokaas kyse määrästä ja laadusta ja erellä mainittujen käsitteeren ymmärtämisestä. Eihän se ainaanen vitamiinihumala mitään auta: kroppa ottaa sen verran ku tarttoo ja loput ihimine kusoo ja paskoo pihalle – näin kruusaalettomasti ilmaastuna. Ei meillä oo tapana muutenkaa hienostella täs blogis, niin miksi ny alakaa?

Nykyään on kaikenlaasia tuottehia jois on jos jotaki vitamiinilisää. Kohta ne varmahan lisää vitamiinia jo vaatteisihinki. Tarkemmin ajatellen, siinä vois olla vaikka sauma sellaaselle eri alojen välimaastos tapahtuvalle huippuoivallukselle! Joku lääke vois vaikka imeytyä vaatekappaleesta ihon läpi niin notta niitä letkuja ei enää tarttis. Siitä vois tulla vaikka uus muotivillitys: että haluakkona C-vitamiinia näihin sun bokseriihis ja laitetahanko D-vitamiinia neidin rintsikoohin? Solis sitte vähän niinku Double D siinä vaihees jo ilman isoja daisareitaki.

Nii-in. Taas meni vähä aiheen vierestä ja jokaanen kappale jotenkin livahuttaa tuonne levottomalle osastolle. Minkäs sille voi ku rinta on niin kevättä täynnä notta ajatukset lentelöö ku pikkulinnut. Näin muuten aikas hauskan Harry Potter leffan pääsiääsenä. Siinä oli yks tosi kiukkuunen puu. Se ei tykänny kestää, eres pikkulinnuusta. Sitten sinne meni yksi “titityy” ja puu huitaasi oksallansa niin notta laulu loppuu ku sienähän. Sulat vaan leijaali. Että nauratti! No, jäläkehen päin ajateltuna… Toivottavasti näillä main ei oo tuota puulajiketta, olis meinaan aina kurjaa nostaa jalakansa sellaasen puu juurelle… tierä vaikka osuus tierät kyllä mihinkä. Auts.

Lopuksi laittelen tähän kuvan sellaasesta blogista ku www.aulis-pug.blogspot.com. Siellä on yks mun sortin tapaus ja oli niin kivan keväänen kuva jotta siihen on hyvä lopettaa. Kuvas vois vaikka olla mä, vaikka ei ookaa. Vielä hetken täälä eteläs saa orottaa ennenkö pääsöö haistelemahan eau de fleur’iä. Hyvää kevättä itte kullekki!

Tässä on ny tapahtunu yhtä ja toista mutta on pää niin puuruksis, notta ei jaksa kaikesta alakaa kirjoottamahan. Päällimmääsenä on ny lähinnä ollu – viimeset viikot oikeestansa – mun mummun 60-vuotispirskeet. Jos jotaki tapahtumaa järkätes voi vastustaa, niin täs kyllä sitte vastustaa niin maan perusteellisesti. Iskä on hyppiny seinille jo jonkin aikaa - ihme notta seinät on vielä pystys – ja kaiken piti olla jokseensakin reilas. Sitte suunnitelmat muuttu. Ja sitte mietittihin lisää. Ja sitten tehtihin päätöksiä. Ja sitten suunnitelmat muuttu. Ja sitte ne muuttu taas. Lopputulos: mä en tierä mihinä mennähän, iskä on aiva pöyröö, mummu juhlii ny sitten ilman meitä ja paketti menöö postin välityksellä – ellei sitte tämä autoolijootten lakko hirasta postin kulukua jos niiltä bensa loppuu. Se tästä vielä puuttuus niin kaikki olis menny aiva täyrellisesti päin honkia. Mummua sapettaa ja varmaan sillon vähä paha ollakin kun kaikki meni niin vaikiaksi. Ja iskällä on huono omatunto ja syyllistää ittiänsä niin notta siitä tuloo varmahan viikonloppuhun mennes ylikypsäksi paistettu koppuraanen pihivi. Että elämä osaa olla vaikiaa ihmisten maailmas. Toista se on mun maailmas ku siihen kuuluu lähinnä syömistä, lenkillä käymistä, leikkimistä ja nukkumista. Niin ja syömistä, sanoonkos mä sen jo – näköjään sanoon, mutta se on niin tärkiää ja mukavaa notta sitä voi vaikka painottaa toistolla. Mutta joo, en mä nyt tämän enempää viitti täs kirjootella, musta tuntuu notta iskä tarttoo vähä ekstrahellyyttä notta pääsis tuosta alakulostansa. Enemmän ens kerralla.

Minä ja mun Nalle, son yks mun rakkahimmista leluusta.

Viime viikko meni huristen ohi ja tämäkin viikko on jo pitkällä. Ajattelin kuiteskin muutaman rivin kirjoottaa. Niin… Mistä sitä alakaas? Naisasioostahan isoot miehet aina puhuu – vai puhuuko? No mä puhun ny kuitenki.

Oon täs miettiny notta pitääs saada joskus kamera mukahan notta voisin präiskäästä teille kuvan siitä mun friidusta. Taas nähtihin pitkästä aikaa ja oli se muija niin innoossansa. Tai en oo aiva varma. Kattokaas ku sillä oli aiva Justiinan meininki, ilman kaulinta kuitenki. Se antoo turpahan notta oikeen. Tai sitte se vaan tykkää rajuusta leikiistä ja se alakaa vasta nyt tulemahan esihin – ehkä ollahan siinä vaihees suhuretta notta uskaltaa jo paljastaa mistä tykkää. Mä en kyllä kovin paljo tykänny siitä notta turpahan tuli, en vaikka se oliki sellaasta “äläs nyt” läimäyttelyä. Aluksi se oli aiva lystiä, ajattelin notta se vaan läiskii ku on niin onnessansa. Mutta ku se ei lopettanu. Siinä vaihees tuli mielehen notta rankaastahanko mua jostaki. Olisko niin notta mun friidu pani pahaksi kun olin vähä “omilla teillä” jonki aikaa, yrittikö se kertoa notta “jos mua perkele petät niin täältä pesöö!”. Ehkä, en tierä. Kuka naisista ny yleensäkää tietää? Ehkä Hilda oli vaan noussu väärällä jalaalla ku ei sillä ollu rättipäivätkää… Ku se oli jonku aikaa hypährelly päin naamaa niin ymmärsin yskän enkä tehny lähempää tuttavuutta, pirin pientä välimatkaa ja tuhahrin tyytymättömänä. “Notta tälläänen vastaanotto annetahan miehelle ku tuloo reissusta ja haluaa vähä läheesyyttä, ei pusua, ei halia, turpahan vaan”. Suomalaasta feminismiä, pirkule.

Meirän katu, ei kylläkään pahimman lumimyräkän aikaan.

Alakaa jo pihalla kevättämähän, aurinko paistaa melekeen joka päivä ja piremmän aikaa. Se taas on hyvä asia koska iskä on paljo innokkahampi lähtemähän pihalle ku sielä ei pauku pakkanen – se kun on vähän laiskan puoleenen kylymällä ilmoolla. Ei sen puolehen, en mä tykkää kylymästä sen enempää, niinku jo taannoon tein seleväksi. Sitte tuliki aiva helevetisti lunta. Ja lisää lunta. Ja täys kaaos. Ja lapiot loppu. Ja maalaaseet viisahina kommentoo palstoolla notta “opitta ny teki hesalaaset kermaperseetki lumia luomahan”. Anteeksi ny vaan, oon mäkin vähä niinku etelä-pohojalaanen isän puolelta mutta on se ny pikkusieluusta jostaki tuppukylästä kommentoora ku joku kaiken tietävä keisari ja ilkkua ku pienet kakarat – ei oo immeisten sielun tila kondikses jos pitää moisista asioosta oikein nautintoa repiä. Ihan ny vaan pointtia kärjistääkseni: en oo kuullu notta helsinkilääset olis iloonnu ja karkeloonu että “on se hienoa notta sielä pohojooses on niin saakurin kylymä ny, oppivatpa lämmittämän kotansa tai asumahan niinku muutki ihimiset”. Välillä tuntuu notta ihimiset ei käytä ollenkaa sitä talonpoikaasjärkiä siellä mihinä niitä talonpoikia eniten elelöö. Ehkä helsinkilääset on joissakin asioossa vähän kämmejä ja uusavuttomia, mutta on ne joissaki asioos aika paljo fiksumpiaki - mitenkään nyt yksittääsiä maalaasneroja vähättelemättä, niinku mun esimerkillisen nälliä Mikki-iskää. Son opiskellu ja tenttiny niin notta on varmahan tukka suorana ku seuraavan kerran tuloo. Aina se ressaa notta “ei mee tentti lävitte” ja sitte se tuloo paperia heiluttaen notta “oho, tuli nelonen” (eikä ny puhuta mistää peruskoulun asteikosta, muistutan).

Oliskohan mulla mitää muuta valitettavaa, menis vähä niinku samoolla höyryyllä? Yhyrestä asiasta voisin vielä avautua ja se on nimittäin naapurit. Tarkemmin sanottuna meirän alakerran naapurit. Iskä on ristiny ne jo aikoja sitte nistiiksi, mutta ei ne mitää nistejä oo - ne on vaan yhteiskuntahan sopeutumattomia tapauksia. Kuvitelkaas… Helsinki, Kallio, yöllä kello 2 reikä reikä… Oot makoosimmas unikohtaukses johona verät naamahas ainaki sataa herkullisen näkööstä nakkia… ja sitte joku imbesilli kiekaasoo alakerras koko keuhojensa voimalla notta “oot hilijaa! etkö sä voi jo olla hiljaa! anna mun olla!” – joskus pikku seinätömistyksillä höystettynä, joskus ilman – ja sitten sitä jatkuu määrittelemättömän ajan, joskus tuntikaupalla. Voitte varmahan uskoa jos sanon, notta siinä teköö kuule mieli ärähtää notta “olokaa itte saatana hiljaa, te siinä meteliä pirättäki!”.

Iskä ei tykkää ku se herätetähän, mihinää tilantees, saati sitten jos yöllä aletahan kenkkuloottemahan ja elämähän ku siat pellos. Arvaas vaan naputteliko iskä valituksen etehepäin ja orottelooko se jo hullun kiilto silimisi seuraavaa riitaa: se ku meinaa sitte häätöä niille mölyäjille. No, samoolla linjoolla oon mäkin. Meinaan nuo alakerran villieläämet ku viimeksi huusi niin muakin alakoo jo peljättämähän – vaikka kova jätkä oonki – ja istuun sitte vain keskellä lattiaa niska kyyrys ku ne sielä huus. Iskä haki mut takaasi sänkyhyn ja höpötteli mulle pehemoosia kunnes taas nukahrin sen kainalohon, mutta aamulla ku herättihin se sama pariskunta änkkäs vielä erelleenki. Uskomatonta menoa.

Näin jäläkikätehen haluaasin esittää yhyren ytimekkähän kysymyksen: jos kaharen ihimisen on niin vaikia asua yhyres notta ne ei osaa ku riidellä ja itkettää toisiansa, niin eikö sitte olis aika vaihtaa uurempahan mallihin tai olla iliman? Ja täs vielä ilimaanen parisuhreneuvo: Jos lähtökohtaasesti synkkaa niin huonosti notta mikää ei luista, tuskin se tulevaisuuskaan tulee olemahan mitään liukurilla hymys suin laskua – enemminki se tuloo olemahan verrannollista siihen notta köyttää sokian liukurihin ja laittaa matkalle kohti tiheintä kuusimettää. Joten hyvät ihimiset, ottakaa järki kätehen ja lähtekää eri teille jos on kurjaa yhyres. Näin “kulinaristisesti” ilimaasten: kenenkää torttu ja Hk:n sininen ei voi olla niin hyvää notta moista ikuusesti jaksaa – tai jos on, niin sitten kyse taitaa olla kokemuksen puutteesta tai masokistisiista mielihaluusta, kummassaki tapaukses Erkkikää ei touhujanne jaksa kattella. Kattokaas ku rakkaus voi olla rajua, sillä lailla niinku mulla ja Hildalla aina välillä. Me ku ollahan temperamenttisia luontehia niin välillä räiskyy. Mutta ei me koko ajan rätkätetä. Virheetä on kaikis, pitää vain oppia erottamahan se emävirhe joka teköö asioosta maharottomia niin sitten asiat sujuu ihan jees.

Pusu!

Joo, eiköhän täs ny tullu tällä erää jotakin sepustettua. Laitan tähän muutaman kuvan mukahan. Iskä reihaantuu viime viikonloppuna esittämähän kahta iskää ja hylykäs Thatcherin elekeet, joten mä sain herkkuja kuten normaalisti vaikka Mikki ei tullukkaa. Lenkitki oli normaalia pitempiä ja niitä oli tihiämmäs. Ja soli aina valamis leikkimähänki. Kivaa oli!

Mä ja isomummo talvella 2008.

Mun isomummu Helvi Aurora nukkui pois tammikuus 2010. Ehdittihin tapaamahan vain muutamia kertoja, mutta me tykättihin toisistamma. Mä tykkään ku oon huomion keskipiste ja isomummu puolestansa ei kiinnittäny kehenkään muuhun huomiota jos olin samas huonehes. Se oli taivaallinen yhdistelmä. Mutta… enää me ei sitte nähärä ku meen pohojanmaalle. Mutta ehkä mä vielä kirmaan joskus sen kans pilvien päällä.. Lepää rauhas, isomummu, onneksi et oo enää kipiä.

Minä ja mun rakas viltti.

Kuten ootta ehkä huomannu, niin mä oon antanu iskälle potkut blogiherruudesta!

Se kun hoiti tehtävänsä niin laiskasti, niin kuka sitä viittii pitemmän päälle kattella? Ku teköö itte, tietää mitä saa eikä tartte tapella, tuloo justihin sellaanen ku meinaa.

Mutta asiahan. Meirän taloures on sitte vaihtunu vähä järjestys. Ei paljo tosin – on niin omituusen muotoonen kämppä ja niin patalaiska iskä – mutta sänky siirty puoli metriä (joo, voiko tuota nyt sitten järjestyksen vaihroksi sanua). No, bonukseksi voi kai kertua sen notta iskä sai samalla kannettua ylimäärääsiä rommia alakerran varastohon ja työkkärille. Tosin, osa niistäki on vielä matkalla, ku se aina keksii jotaki kivempaa tekemistä.

Mutta, niin pieni ku tuo muutos oliki niin on se kyllä ollu psykoloogisesti hirviä vaikia sisäästää. Kattokaas ku ensimmääseksi mä en pystyny enää kulukemahan sujuvasti sähvystä sohvalle ja takaasi ja se häiritti mun into piukas-rituaaliani (toisella sanalla hepuli = juoksen ympärihinsä innoossani). Toiseksi, ne kaikki rommalaatikot katos. Kolomanneksi, lovi oli aiva väärällä puolella sänkyä enkä enää voinu tipahuttaa mun apinapapinaa (son mun eka lelu) sinne kolohon ja itkiä sen perähän notta saisin iskän leikkimähän. Ja kaiken kukkuraksi mä oon tottunu nukahtamahan oikialle kyljelle ja vasemmalle kyljelle nukahtaminen oli sitte aiva outoa. Kattos, meirän taloudes on hyvin tiukat rutiinit ja ne luo turvaa niin iskälle ku mulleki.

Esimerkkejä:

1 – Ruoka tuloo säntillisesti kello kolomen ja neljän välis.

2 – Pissalle ja kakkalle pääsöö neljä kertaa päiväs: aamulla, päivällä, illalla ja ennenkö mennähän nukkumahan. Joskus pääsöö vähä ekstraaki, joskus taas miinustetahan karsian sään takia.

3 – Kun iskä alakaa siivoamahan joku on tulos kylähän. Muuten me eletähän taiteellises epäjärjestykses. Iskä ei oo mikään talousihminen, son tuollaanen taiteelijan hörhö joka tekoo talousaskarehia vasta ku ne vyöryy sen päälle tai sillon joku muu pakottava syy, kuten se että bakteerikammoonen Mikki tuloo visiitille. Kirjatahan tähän nyt sekin vielä, notta imurista en tykkää yhtää.

4 – Viikonloput on herkullisia. Silloon saan aina kaikkia hyvää. Oonki oppinu tarkistamahan Mikin laukun heti ku se tuloo ovesta sisähän. Viikolla iskäs on vähä Thatcherin vikaa mitä safkoohin tuloo. Maanantait on tunnetusti karseeta ja se ei oo poikkeus eres koiran elämäs. Ruokakupiis on silloon nimittäin vaan vettä ja kuivia papanoota (ja jotaki laihaa lisuketta huijaukseksi, että voi ku on namia). No, ehkä mä oon ny vähä epäreilu, ne papanatki ku on oikein kuningastasoosia ja tieränhän mä notta iskä tarkoottaa hyvää. Se ei kattos halua notta musta tuloo samanlaanen tankki ku se itte on. Joten hyvä notta on herkkupäivät eriksensä, pysyy tämä hieno timmi kroppa kunnos.

5 – Viikonloppuusin nukkumasuunta on Mikkihin päin. Iskälle näytän silloon vain peffaa.

6 – Viikonloppuna iskä on laiskuuren huippu. Minä ja Mikki noustahan aina eka. Yleensä laitetahan vielä aamiaaslautanen mörrimöykylle ennen ku pinkaastahan pakohon lenkille. Ku tullahan takaasi, iskä on erelleen aamutakissansa tukka sekaasi. Joko meni perille, notta se ei oo aamu-ihiminen?

7 - Sunnuntai-ilta on nukkumista varte. Sillon kuorsaan oikeen olan takaa. Viikonloppuna on aina niin vilskettä ku pitää pitää silmällä niin Mikkiä ku iskääki.

8 - Kun tietokone sammuu ja iskä tarttuu kännykkähän ja suuntaa keittiöhön, silloon mennähän maata ja mä saan jokailtaasen herkkupalani.

9 - Kun iskä lukoo sähköpostia, mä saan maata pöyrällä ja lepuuttaa päätä sen käsivarrella. Aina välillä se hömppä pussaa mua ottalle ja höpöttelöö pehemoosia.

Ja niin erelleen. Näitä piisaa. Mä olen opetellu iskän hyvin. Tierän sen pienemmästä liikkeestäki mitä seuraavaksi tapahtuu. Siitä on etua. Lisäksi oon opettanu iskälle muutamia merkkiä joista se tietää mitä mun pääs liikkuu.

Mutta joo, takaasi tähän uutehen järjestyksehen. Nyt oon jo alakanu jotenki tottumahan ja hahmottamahan etääsyyksiä. Pystyn jo ongelmitta hyppäähän sohvalta laatikoston yli sänkyhyn, eilenki suorastansa liisin iliman halaki.

Iskällä on kans ollu sopeutumisvaikeuksia. Se kun on nukkunu oikialla puolella sänkyä koko ajan, soli ihan hukas ku vaihtu puoli. Sen yöpöyränlamppuki oli aiva väärällä puolella. Ja mä en osannu peruuttaa sen kainalohon ku puoli oli vaihtunu. Ja iskä on niin hellyyrenkipiä, niin ei se sitä kestäny notta mä en sen kans nuku ja herää, son ollu ihan syrän syrjällänsä ku oon livistäny sängystä muualle nukkumahan. Viime yönä se sitte päätti korjata tilanteen ja meni nukkumahan vanhalle puolellensa. Musta se oli hyvä päätös ja meninki sitte peräs ja lässähytin poskeni sen poskea vasten. Kaikki oli niinku ennen. Tyytyvääsenä sitten alettihin nukkua pussuttamahan ja aamulla köllöteltihin kyljet vastakkain ja heräältihin ihan rauhas.

Tämä toristaa sen, että niin paljo ku sitä höpötetähän notta “muutos on hyvästä” niin joissaki asioos rutiinit on kultaa.

P.S. Ihan ny sivulausees kerrottakohon, notta iskän mielestä musta on tullu viimeenki oikeen Äijien Äijä. Sillä oli meinaan eilen niin hirmuusen hauskaa ku oltihin lenkillä. Mä nimittäin nostin jalakaa ja päästin oikeen mojovan pierun ennenkö heitin vettä…

Keksijät on päästänsä vialla.

Oltiin äsken iltalenkillä iskän kans. Pirun kylymä erelleen, itteasias kylymempi ku aikaasemmin. Voisko joku jo vihiroon vääntää jostaki vivusta lämpöä että tarkenoo eres kusaasta kinoksehen iliman hytinäefektiä? Eikö tästä voisi kirjoottaa jonkilaasta kansalaas/koiralaas-adressia, vaikka sille meirän presitentille, se ku on aina niin globaali ja puhuu hienoolla sanoolla yhteestyöstä? Tai laittaa eres sähkopostisumaa YLE:n säätierootuksehen ja Forecahan, ja kaikkihin niihin muihin paikkoohin jokka säästä sanaaloo? Musta on perin ihimeellistä, että me täälä hytistähän kylymäs eikä ymmärretä tilata parempia ilimoja. Siispä mä tilaan niitä ny täs ja heti. Tämmöösillä keliillä paskakin jäätyy puolesmatkas ja näyttää aiva Eiffelin tornilta. Ja iskä on taasen sanonu että se oikia Eiffelin torni näyttää oikeen läheltä kattottuna justihin siltä itteltänsä. Jokku asiat on kuulemma parempia kauempaa ihaaltuna.

Nyt ku kerta näin sujuvasti lipsahrettihin tänne paskan puolelle, niin mä voisin myös avata jo täs vaihees sen jokakevääsen koiranpaskakeskustelun.  Niin, PASKAkeskustelun. Puhutahan asioosta niiren omilla nimillä. Suurin puluma ihimisillä näyttää olevan se että kerätäkö paska vaiko eikä kerätä? Ajatelkaa mitenkä typerältä Hamletki olis kuulostanu jos se olis alakanu pohtimahan moista asiaa vuosikausia. Mutta se on hyvä johoratus tämän aiheen typeryytehen.

Iskän mielestä koirissa ei ole mitään vikaa ku paskantaa, johan se on luonnollista kaikille jokka moisehen operaatiohon kykenöö – valaaskaa mua jos löytyy niitä jokka pirättelöö koko ikänsä, sen mä haluaasin tavata. Mutta iskän mielestä ne ihimiset jokka ylypiänä jättelöö luppa- tai pystykorviensa paskoja ympärihinsä, on koulutuksen tarpees. Se on jo puolitoista vuotta ollu valamis haukkumahan jokaasen jätöksien jättäjän joka kohoralle osuu. Toistaaseksi ovat selevinneet säikähryksellä ku ovat onnistuneet hipsimähän pakohon, mutta auta armias sitä ensimmäästä joka osuu kohoralle eikä ymmärrä juosta lujaa. Patootumilla on tapana kattos kasvaa. Iskä on jopa uhonnu notta jos ei muu auta niin isköö moisia vätyksiä paskapussilla (ja sielä on sitte terveeset samalla multaki).

Toisten mielestä paska on hyvää lannootusta. Joirenki vähäjärkisten mielestä paska jopa maatuu päiväs paris kesällä nurmikon läpi ja muuttuu herkulliseksi luonnonravinnoksi josta ei oo sitte mitään haittaa. Ne taitaa elää ittekki melekooses paskakasas jos niin ajatteloo. Saanen oikaasta näitä vähäjärkistä jokka moisia höppänän pöppöröötä suustansa päästää – ei varmasti kuule nurmikko sitä paskaa alakaa syömähän, eikä varsinkaa moista vauhtia. Mitä kuvittelet että paska on, jotaki helevetin gurmeeta vai? Liianki monesti oon niihin sun jättämihin pötkylööhin ja löllerööhin tassuni iskeny. Kuvitelkaa mielessännä: Helsinki, 2008. Aurinko paistaa ja piki hikooloo. Nurmikolla kirmaa onnellinen piski korvat lepattaen ja häntä viuhuen, iloosena ja nauttien… kunnes sitte tuloo se sun jättämä paskakasa johonka se isköö tassunsa. Siihen loppuu ilosta kirmaaminen! Eikä se iskä tai äiskä (mikä meillä kullaki onki) oo yhtää sen enempää iloonen että joutuu kylyvettämän meirät kotia päästyänsä vain sen takia että sä oot taukki. 

Ei oo yhtää kivaa astua paskahan, löllö pursuaa varpahien välistä… yök. Jos et muuten usko, me voirahan iskän kans jemmata sulle sankoollinen paskaa ja saat kokeella miten mukavalta ittestä tuntuu. Tässä alapuolella olis Paul McCarthyn kakkainstallaatio ihan havaannollistamahan tätä kesäästä epämukavaa pysährystä. Tältä se suurinpiirteen näyttää ruohonjuuritasolla meille pienemmille!

Autenttista tairetta, muruset.

Väistämättä paskakeskustelu jatkuu tämänki jäläkehen, ainahan se on aiheena joka kevät ku lumet sulaa ja niiren no-brainereitten (aivottomien) lenkittäjien aikaansaannokset paljastuu. Vois filosofoora notta paska on ku totuus, se nousoo aina pintahan. Tieroksi niille lumehen paskattajille, että vaikka se läjä lämpöösen sopivasti piilohon menööki, se ei kuitenkaa imeyry siihen lumehen. Erityysen typeriksi ihimiset näyttää muuttuvan ku tuloo kylymä. Justihin äsken törmäsin sellaasen torttuhun, notta mä saan kerätä sellaasta “lenkkimakkaraketjua” ainaki kaks viikkoa. Sielä se oli ku kakunpäälliskoristus, ympärillänsä pienempiä pikku koristeläjiä. Leipokaa jumakauta kakku jos koristelu on teistä niin perkulehen hauskaa.

Onko se paskapussin kantaminen takin tai housun taskus torella niin vaikiaa? En voi ymmärtää. Iskällä koko juttu on automatisootunu. Se ei eres mieti lähtevänsä pihalle iliman pussia – ei sitte eres pakkaasella – ja jos käy niinkin ikävästi notta multa tuloo vielä lisää eikä pussit riitä niin sitte se kerää sen puun lehtehen tai kuittihin tai mihinkä tahansa saaki sen kiepaastua – ja sen jäläkehen kiikuttaa sen lähimpähän roskiksehen pois muiren vaivoosta. Sellaaset “eipä tullu just tällä kertaa pussia mukahan” ihmiset ei saa iskän sympatioota – se ei usko että moiset eres normaalisti vaivautuu keräämähän jätöksiä ku kerta ei pussi tuu joukkohon. Vahinkoja ja unohruksia sattuu, mutta niistä seleviää jos vähä ajatteloo muutaki ku ittiänsä.

Mun lukijoos on varmasti niitäki joita ärsyttää mun iskä sen jäläkehen ku tämän ny kirjootin. Iskä on aika suorasanaanen, joten sillä on tapana ärsyttää. Mutta ei se välitä, enkä välitä mäkään. Mollahan samaa mieltä. Jos ihimisillä olis vähääkää talonpoikaajärkeä tallella, ei tällääsiä asioota tarttisi selevittää niinku viisvuotiahalle. Tämä on vähä sama ku selittääs sille yhyrelle BB-ihimisille että kun vakuumipakattu ruoka otetahan lämpöösehen, se ei ihan tunnin parin sisällä oo pilalla jos et sitä kokkaa. Mieti ny hyvä ihimine, ekkai sä ihan oikiasti kuvittele notta Aatamilla ja Eevallaki oli vakuumipakattuja omenoota? 

Niin, pitääkö siis vielä kertua notta koiranpaskan maahan jättäminen ei oo mikään ekolooginen hieno ele vaan se on vaan puhurasta piittaamattomuutta? Piittaamattomuutta niin muista ihimisistä ku muista koiristakin. Ja joo joo, on turha höpöttää mitään siitä, että “maksan verot niin en aio mitään kerätä”. Se on sitte kaikista maharollisista syistä se kaikkein typerin. Niinku verojen maksaminen antais jonkillaasen oikeuren lisätä kaupungin puhtaanapitokustannuksia tahallaan, ihan ku piruuttansa. Aiva niinku nykymaailmas olisi paskaa jo muutenki ihan tarpeheksi.

Tieroksi eräälle Kalliossa asuvalle naiselle jolla on musta isoo koira sekä valakoonen pieni koira – sut on nähty ja laitettu koiranulukooluttajien mustalle listalle: kattokaas on jo kylliksi karsiaa notta paskatat koiraas mihinkä sattuu, mutta ihan näin vain meirän kaharen kesken (ja kaikkien lukijootten): on sata kertaa suurempi häpiä kusettaa ja paskattaa koiras naapuritalon pienelle puutarhantyngälle vain sen takia notta et jaksa koiraas lenkittää. Yhtää soveliaampaa ei ole kusettaa koiraas alaovien kulumille ja vielä enemmän häpeesin jos paskattaisin suoraan naapuritaloyhtiön alaoven eteen. Viimeesestä iskä sille kyllä ikkunasta kivahtikin, mutta nopiaa kävi jalaat siinä vaihees eikä puhettakaa että olis korjannu asiaa - siinä se paska sitten kaunisti meirän talon asukkairen viikkoa oikein todenteolla. Miltäs tuntuus jos sun kaveris tulis teille lapsensa kans kylähän ja se vääntääs torttua minne sattuu oikeen olan takaa ja se sun bestikses vain tuijottelis sun valokuva-albumeja ja sanoos notta “saikko tuon rusketuksen purkista vaikka paistooko sielä ihan oikiasti aurinko?” – välittämättä tuon taivaallista jälkikasvunsa tekemisistä. Niinpä. Ei taitaasi naurattaa, vai kuinka? Pelekkähän hajuhun pyörtyysit.

Se onki seuraava asia mun listalla. Kuten kaikki tietää, paska haisoo pahalle. Haistas omaas, ei hyvä (vaikka joirenki mielestä oma haisoo paremmalta ku toisen). Ja ripulipaska se vasta haisooki, krapulapaskasta en viiti eres puhua. Enköhän mä jo pointtini saanu läpi. Haisoo mikä haisoo. 

Siitä tuliki mieleheni, kun ihimisen antaa niitä “eau de toilette” tuotteita lahajaksi, niin lahajoottaako ne toisillensa paskanhajua? Aika karseeta paketteja… Iskän mielestä halapa hajuvesi on aika lähellä sitä ittiänsä, suosittelen siis vähä tyyrihimpää. Mutta nyt mä aiva lähärin väärille urille… Mennähämpä takaasi paska-asioohin. Niin, mun piti vielä sanua tuosta hajusta sen verran että ku te isoot ihimiset liihotatta sielä nenät yläilimoos teillä ei oo hajuakaan (täs tapaukses kirjaamellisesti) siitä kuinka pahalta se paska haisoo meille pienemmille. Musta on ihan ookoo lukia kaverien keltaasia sivuja ja vastaalen niiren ilimootuksiin ihan mielelläni, mutta kun tuloo ruskiaa vastahan mä pysähryn ku seinähän ja vetääseen turvan kymmenen senttiä taaksepäin ja heilutan toista tassua ilimas alleviivatakseni koko “hyh”-aistikokemusta. Tapaaminen sen ittensä kans on vähä niinku se tosi huono kirja jonka sait joululahajaksi, siihen ei viitti eres koskia, sen laittaa vaan suoraa kirpparille muiren luettavaksi. Mutta kattos ku asian ongelma vaan onki se, ettei kukaan muukaan halua sun paskakirjaas lukia. Paska mikä paska.

No niin. Nyt oon puhunu suuni puhtahaksi - ainaki toistaaseksi. Tähän loppukevennyksesi voisin kertua notta paska voi olla myös hauska asia. Joirenki mielestä se on ihimisen suurin nautinto (miksei koiranki) mutta siihen ei tuu himoa (toivottavasti ei kummallakaa). Ja lopuksi laitan teille vielä linkin ihimispaskan historiahan. Mun pitääs varmahan kirjoottaa antologia koiranpaskasta ku meirät on jätetty aiva huomiotta - mutta jääköhön tämä ny ”muhimahan” hetkeksi aikaa. =)

PASKAKIRJA