Iskä on vähä pössöö, mutta niin kauan ku se antaa mulle kaikkia kivaa naposteltavaa – ja on muutenki niinku käsken ja orotan sen olevan – niin se saa luulla notta se on viisas. Se on ollu niin mukava viimeeset päivät, tavoostansa poiketen se on antanu mulle omalla lautasella kaikellaasia joulusörsseleitä. On syöty laatikoota ja kinkkua ja vaikka mitä. Se on jättäny nuo yösyömiset tosin välihin, mikä on kyllä aika surkia juttu ku ny sitä hyvää ruokaa kerranki sais! Aina sitä pirskalehen vetes löllöttynyttä nappulaa. Jos oon oikeen ahane, sen kyllä aina löyrän erestäni – samat vanhat nappulat meinaan. Vielä en oikeen hoksaa tätä metoria mutta kovasti yritän täs pallootella että saisin maharollisimman palio kaikkia. Huomenna meirän pitääs lähtiä maalle sitä muoria kattomahan taas… sillon kuulemma taas kaikellaasta hyvää, on ostanu mulle jonku lahajanki. Aina vaan saan syörä, tämä on taivas! Syörä ja nukkua. Syörä ja nukkua. Kuka siipiä tarvittoo, kun on pehemiä peti ja maha pullollansa… Siiviistä puheenollen, sentähän niitä ei iskä mun selekäkän kiinnittäny – kuulin että mieles kyllä livahti – mutta lopulta se päätyy tällääsehen punaasehen kaulurihin johona on kelloja. Oon saanu pitää sitä sekä sisällä notta pihalla joten ilimeesesti on sellaasta kerrospukeutumista ilimas. Joo, ei muilla oo ollu ollenkaa niin hyvännäköösiä vetimiä. Karsian ankeena ne kävelöö vastahan. Mulla kilisöö ja helisöö, ja tähän aikahan vuoresta muualla kun jalakojen väliiskin – mutta ei siitä sen enempää. Ei viitti rehevastella näillä nuoren miehen avuulla, nottei nuota huonompiosaasia alakaa aiva itkettämähän. Joo. Lunta olis saanu tulla. Ei vaan tullu. Typerää. Hilmaa näin, se on sellaanen mopsiämmä tuosta tien toiselta puolelta. Mukava se on, aiva ku olis flirttaallu mulle jo. Sitte törmäsin aika monehen kaikenkarvaasehen joittenka nimiä en tierä. Jänikset on kans kivoja, ne vain aina juoksuttaa mua eikä jää vaihtohon kuulumisia. Ne ei ole typeriä, ne on suoranaasia dorkia. Jouluhan on hyvän mielen juhula – kaitte, vai? Minkä takia niin monet sitte on otta kurtus? Ottakaa lungisti, flikat ja poijat. Ja muistakaa sitä Jesseäki vähän välillä. No mutta ny on jo kiirus. Ens vuonna nähärähän taas! Wuf!

Tuli mielehen pikaasesti käyrä täälä mun sivuulla kattomas kuinka iskä on hommia hoirellu…. Ja ny sitte selevis, notta soo mitää hoitanu iäisyyksihin! Patalaiska ollu! Ei sitte postin postia pohojanmaan reissusta eikä mistää muustakaa sen jäläkehen tapahtunehesta. Ja mulle on tapahtunu vaikka mitä! Lieventäväksi (joskaa ei hyväksyttäväksi) asianhaaraksi ny voi kai ilimoottaa notta iskän työhuone uppos. Joo, luit oikeen. Kattos, ensi joku typerä vesipumppu poksahti (pam) ja sitte koko huoneesta tuli kertaheitolla uima-allas (loiskis). Jos olit alle kymmenen senttinen ja paikalla, oot delannu ja keuhkos on täynnä vettä!

Mun pitää ny pitää iskää silimällä. Sen on parasta laittaa vipinää tarinoontihinsa notta multa ei yleisö karkaa. Kuinkahan mun fanit on oikeen päriänny kaikki nämä viikot? Mä ku oon mopsiista paras niin ovat kyllä tyhymiä jos lipettihin menivät. Mulle on pienestä pitäen opetettu, notta ittestäänselevyyksiä ei tartte kiertelemähän alaata. Jos oot hyvä, sitte soot hyvä. Jos oot komia, sitte soot komia. Ja jos oot paras, niin sitte soot paras. Ööö, paitti jos oot kans mopsi, sitte soot vasta toiseksi paras. Mutta ei sitäkää sijootusta tartte alakaa porajamahan. 

Täs ohes on pari vireota mun taipalehelta. Jos että vielä tierä, niin moon jo yli neliä kuukautta vanha. Sentähän nämä vireot tuo iskä sai aikaaseksi.

Tällä viikolla tuloo lisää (ainaki) valokuvia, meinaan ny viikonloppuna oli fotosessio – joskus musta kyllä tuntuu notta mun elämä on yhtä jatkuvaa fotosessiota. Kun on stara niin aina kamerat räpsyy: torilla, kotona ja nykyään jo lenkkipoluullaki. Kattos mun komiasta pärstästä tuli viime viikolla kansaanvälistä valuuttaa, ku pääsin yhyren japanilaasen kamerahan taltehen. Se diggas meikälääsen habitusta – ja noh, niillä on tunnetusti vähä liipaasinherkkä kamerasormi, jos et oo huomannu?  Oon sitä miettiny, notta onko ihmisillä tosiaan niin karsian huono muisti ku niiren pitää aina ottaa muistoja taltehen? Mulle nuo asiat on niin palio helepompia: ei tartte ku kerran nuuhkaasta ja tierän notta tykkäänkö vai kierränkö jatkos kauempaa.

Mutta… Ny mä meen iskän kans vällyjen välihin, muuten sitä ei saa huomenna sängystä ylähä kirvehelläkää.

Mä tierän notta te orotatta aiva kieli pitkällä uusia tarinoona, erityysesti tuosta pohojanmaan reissusta! Kyllä mä niitä kokoaijan kiriootan, mutta ku käpälät väsyy. Tuloo niin pitkästi värssyä tällä kertaa. Pirkulehen aktiivista menua oli koko pyhänaijan. Aiva silimis vilisöö ku sitä miettii. Mutta notta ei aiva visiittis menis turhuuren puolelle niin täs on taas yks kuva musta. Ei oo otettu maalla, ihan starista kotoosi – mutta yhtä komia oon siinä ku kaikis muiski kuvis. — Terveesiä isooäiteelle sinne maalle! Piräppä hyvää huolta niistä mun keltaasista palloosta (iskä ku oli taas niin nälli notta jätti ne jäläkehemmä – varsinaanen luupää koko äijä). — Mulla on ny kiirus torkuulle. Tääl’on ollu niin karsian sateenen ilima jo kaks päivää. Että pitkästyttää. Ei tuola pihallakaa pahemmin viitti lompootella ku vattalihat on aina märkänä ja kuras ja sitte iskä aina pöllyyttää pyyhkehen sisällä. — Satehella pitää saara olla laiskana. Son sellaanen sohovailima; silloon kuuluu maata niin ku nurkkahan nairut hait, syörä pelekkää hyvää ja unohtaa notta elämää on harmahien ikkunootten toisellaki puolella. — Moon onnistunu valtaamahan sohovan ittelleni sitte starihin paluun, lieko kuppaasten ilimojen ansiota? Mutta sen voin kyllä kertua notta vähänkö teköö kutaa köllötellä pehemoosella sohovalla. Eikä kukaa eres kiellä vaikka alakaasin siinä nukkua pussuttamahan. Kerranki saan teherä jotaki eikä tartte kuunnella sitä typerää “ei” sanaa. Musta tuntuu, notta tuo iskä on alakanu vähä lepsumahan. Mutta siitä vähä tuonnempana lisää.

Iskät hommas tämmöösen kantohöskän. Ensin ne laittaa mut istumahan, sitte ne tunkoo mun jalaat ja hännän pihalle. Siinä sitä sitte lillutahan iskän vattalla ja kattellahan ympärille. Täs vireos mun etujalaat ei oo kyllä oikeen ku vasta vähä hariootellahan. Oli se aika outua olla niin korkialla. — Sittemmin ollahan jo kokeeltu pari kertaa ihan ihimisten ilimoollaki. Oon käyny Hakaniemen torilla iskien kans. Sielä vasta ihimiset musta tykkääki. Ohikulukijat pysähtyylöö ja lässyttää ihastuksisnansa, torimyyjät menöö niin sekaasin että unohtaa antaa meille hernehiä, jokku haluaa räpsiä musta kuvia. Julukkiksiaki oon jo tavannu, samalla torilla, yhyres kojus oli myyjänä se malli-laulaja, Ninja. Mukava flikka, antoo viimeksi iskälle alennusta ja haluaa että käyrähän sitä moikkaamas aina ku ollahan liikentees. Mikäs siinä. Meinasin sille laulaa notta “Hush, Hush” viimeks ku sen näin – mutta mitä ny turhaa ketää hyssyttelöhön silloon ku ne kehuu. — Iskä on viime aikoona ottanu musta karsian paljo valokuvia ja vireoota. Milloonkohan se kuvitteloo tekevänsä niistä sellaasia kunnollisia vireoota? Tämä on ny vain tälläänen lyhyt pätkä, mutta pakkohan teille ihaalioolle on jotaki antaa notta ei tuu “heit meiliä”. — Ny tuli väsy. Mä meen ja verän nahkat silimille. Hyviä öitä itte kullekki.

Silloon iääsyys sitte ku mut tuotihin tänne starihin, niin pian sen jäläkehen iskä vei mua jo lekurille. Sanoo notta meirän pitääs tutustua toisihimma, sitte olis kuulemma kivempi käyrä eikä turhaa peliättääsi toisiamma. Mentihin iskän kans kävellen sinne lekurihin – tai no, siis iskä käveli; mä vain retkotin silimät ympyriääsinä sylis ja totuttelin starin lemuuhin. — On tää kyllä kumma paikka tää stari! Kauhia meteli aamusta ehtoohin, hiliaasta hetkiä ei oo ikinä. Lekurireissun kautta alakasin kuitenki hahamottamahan notta mistä ne äänet lähtöö. Tuos lyhkääsellä matkalla näkyy karsia määrä sellaasia pöriseviä peltihäkkyröötä – melekeen samallaasia ku mihinä tein sen Isoon Reissun. Jokku on kyllä tosi rumia. Kakkos-iskällä on hymyylevä auto, son sellaanen nöpönenä. Son kuulemma Seat mutta näin tutuumpien kesken se on pelekkä siitin vaan! Oon huomannu notta kummaski iskäs peltihäkkyrät aiheuttaa jonkillaasia akressioota. Jos ollahan auton sisällä, niin Kakkos-Iskä kivahteloo notta “olispa sinko niin vois puhuristaa kulukuväylää” ja jos ollahan pihalla niin sitte toinen iskä sarattaa risteyksis (etenki huonoona päivinä) notta “koitakki tulla etehen, perkele!”. Iskä ei oikeen taira tykätä autoosta… paitti jos’on kyytis. — Mutta ny mä taas hairahruun aiva muihin asioohin. Siitä lekurikäynnistähän mun piti sulle kertua. Kuten tavallista, matkalla kaikki ämmät ja äijät flirttaali mulle. Sielä lekurin orotushuoneheski joku akka lässytti ja kyseli asioota suu vaahros. Mitä se silleki kuuluu, mistä moon tullu? Se ainaki selekis, että iskälle ei pahemmin kannata salaasuuksiansa kertoolla: on meinaan melekoonen seula. Levitteli mun asiootani joka suuntahan, yhtää eres hävenny. Varsinaanen juorukello. — Sielä orotushuonehen kulumas oli joku toinenki karvaturpa, soli paljo karvaasempi ku mä. Aika vallatoonki se oli, ei ollu oikeen minkäälaasia käytöstapoja. Mulleki se alakas haastamahan notta “leikkimähän siitä”, mutta mua jänskätti aiva liikaa notta olisin alakanu sitä pieksemähän. — Sitte se tiskin takana piilos ollu täti (mikä lie hihhuli) tuli meirän työ. Se antoo mulle naposteltavaa. Ai että, siinon nainen mun makuhun! Seuraavaksi se pyys mua ja iskää tiskille, kirias mun nimen, syntymäpaikan ja osoottehen mihinä punkkaan. Iskän siinä vastaalles, kattelin sivusilimällä mitä viereesis huonehis tapahtuu: sielä makas yks koira aiva sitte tolokuttomana. Siinä vaihehes mietiin notta mihinkähän iskä mua oikeen viöö! — Sitte istuttihin takaasi orotuspenkille. Ei menny kauaa ku se sama utelias akka kiilas kylykehen lässyttämähän. Varsinaanen lypsäjä – menis maataloohin töihin! Vihiroonki saatihin karistettua se ja päästihin sisälle huoneesehen. Iskä laittoo mut pöyrälle seisomahan. Soli mun eka kerta pöyrällä (äläkä ajattele mitää kaksmielisiä, että sullon likaanen mieli). —  Se lekuri oli sellaanen pyöriänaamaanen mies. Se siinä istua möllötti tuolisnansa. Ei se komia ollu, sellaanen elämästä nauttinehen (eli vähä liikaa syönehen) näköönen – mutta tosi leppoonen ja rauhoottava. Sellaanen ku iskä on unisnansa. — Kaikista kivoonta siinä pöyrällä seisomises oli se, ku kokoaijan mun etehen tippuu lisää syötävää. Samalla ku lekuri lörpötteli ja laittoo iskän ostamahan uutta ruokaa – se höpötti kaikista maharollisista eruusta mitä safka tois mukanansa ja iskä meni tietty halapahan – niin mä keskityyn keräälöhön suupaloja. Sitte se lekuri sanoo varsinaasen viisauren siemenen, notta oon “vilikkahan oloonen… tervehen pennun merkki”. No, haloo! Niinku ei olis siitä jo tieretty! — Sitte iskä kertooli asioota joista en kyllä olisi sanonu halaastua sanaakaa: että muka tykkään hinkata peffaa laattiahan. Emmä mitää tykkää hinkata, mutta ku perkule kutittaa. Lekuri vilikaasi mun peräpeiliä ja sanoo, notta hyvännäköönen. Ei se epäälly notta mus mitää matoja olis mutta antoo iskää rauhootellaksensa jotaki tahanaa. — Viimeenen asia mitä se lekuri mulle teki tuntuu melekeen seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Meinaan se meni ja mulijutti sormiansa mun jalakovälis, tuumas notta mun kivekset on jo laskeentunu. Hetken mietiin notta “mihinä ne sitte oli käyny lentelemäs?” mutta sitte mulle heitettihin lisää ruokaa ja unohrin koko asian. Muutaman päivän päästä sitte tosin tajusin mitä soli tarkoottanu. — Soli aiva tavallinen aamu ku iskän kans herättihin. Mä olin lirahuttanu ennenaikaaset eteesehen ja iskä alakas sitte unenpöppöröösenä siivoamahan. Ku se kyykistyy siihen jynssäämähän, se näytti jotenki erilaaselta. Sitte mulla välähti: iskällä ei ollu vaattehia – ja sen jalakojen välis heilahteli jotaki tutunnäkööstä. Vilikaasin heti omien jalakojen välihin ja vertaalin näkemääni hetken: iskällä oli kyllä isoommat, kävi vähä kateheksi. Mutta voi sitä riemua ku tajusin notta iskänki kivekset oli jo laskeentunu! Mä innostuun niin notta painoon nenän sen peffahan kii. Mollahan kummakki miehiä! — Siit’on ny jonku aikaa ku tuo erellinen tapahtuu. Moon sen jäläkehen käyny jo toisenki kerran lekuris. Mullon kuulemma vähä kuiva iho, sain sitte voiretta ja ölijyä ja pilleriä. Kuulostaako turhamaaselta? Itte oot turhamaanen. — Moon täs miettiny ja tullu siihen tuloksehen, notta mulla taitaa olla murrosikä. Tinttaalen iskälle päivittään enkä tykkää teherä niinku se sanoo. Son aina kieltämäs ja laittamas rajoja. Mihinä on se vapaa kasvatus? Kysyn vaan! Moon miettiny jonkuverran mun seksuaalista irentiteettiäki. Kattos ku mullon ollu sellaasia fiiliksiä viimeaikoona. Tootta aika puoluettomia, eikös? Voisittako kertua mulle, notta teköökö se musta jotenki erikoosen jos tykkään jumputtaa apinaa iskän työpöyrän jalakaa vasten? — Tänä perjantaina mä lähären kummanki iskän kans kohti pohojanmaata! Sielon mun toisen iskän äitee ja sen suluhanen – ja vähä muitaki häijyjä. Ne kaikki haluaa nähärä meirät – mut tietysti etunenäs ku oon meistä kaikista komeen. Saa nähärä… Kyllä mua vähä jännittää notta mitä se isooäitee musta sanoo. Mä ku oon ny vähä niinku sen kakarankakara. Kutooskohan se mulle vaattehia? Pitää kysyä, ku son kuulemma hyvä niis hommis!

Iskä on aika kiukkuunen aamuusin… Moon kattellu notta kyllä se parahansa yrittää teherä notta mulla olis kiva, mutta epäälemättä se tarttoo kahavinsa ennenkö oikeen alakaa toimimahan. Son vähä niinku mun maha – se tarttoo ruokaa ja juoksusprintit notta tulis sitte sitä ruskiata. Iskä ei tykkää nousta mun kans samoohin aikoohin. Yritän sitä aina seittemältä herätellä mutta aina se vain hörähtää että “nuku ny vielä”. Son sitte ärsyttävää ku yhtää ei nukuta! Oot varmahan ittekki joskus yrittäny nukkua ku ei yhtää nukuta, joten tierät tuntehen: silimät on seppoosen seliällänsä, kusihätä painaa alavattaa ja kaupan päälle vielä murisoo aamumurkinan perähän. Son kuule ku olis joku räikkönen mahas eikä kierrokset loppuus ikinä. — Ku en sitte saa nukuttua, rupian keksimähän kaikellaasta jäynää notta saisin iskän ylähä. Raukka on nii vetelä aamuusin, son sitte maailman vähiten sporttisin ihiminen. Usko pois: sille ei aamu aukia aurinkoosena vaikka niit’olis taivahalla kaksin kappalehin! — Mutta ajattelin ny kertua teille niistä mun erilaasista iskännosto-konstiista. Aiva ensimmääsenä alakaan hyppimähän sohovaa vasten ja vinkumahan, itken että “voi voi, nousisit ny, mullon nii surkiaa ja kohta pitääs mennä asioolleki”. Iskän saa sillä istuma-asentohon asti. Son vähä niinku vieteriukko: ensi ei tapahru mitää piiiiiiiiitkähän aikahan ja sitten yhtäkkiä se pöllähtää ylähä. Sillon tukka pystys, silimät aiva kieros ja se mutisoo notta “mitä ny? mee takaasi maata”. Sitte se lösähtää takaasi sängyn pohojalle ja mä alakaa hyppimähän entistä enemmän ja nostan vinkumista ainaki yhyrellä oktaavilla. Joskus iskä alakaa täs vaihees vielä kuorsaamahan (niinpä, uskomaton tapaus) ja siitä tierän, että toistaaseksi chänssit meni ohi. Mutta joskus iskän unet jää niin ohkaasiksi, notta se reakoo jokaikisehen pikku äänehen jonka aikaaseksi saan. Esimerkiksi kylyppärin suihkuverhon kahinahan, rottinkikorien rasahteluhun, (vessaharjan) posliinikipon kilinähän, eteesen kenkien liikehrintähän, pahavin kahinahan, kaikellaasihin repimisäänihin, koluutuksihin, sähköjohtojen narskutuksehen, verhojen kiskomisehen – ja tietenki lelujen vinkumisehen. Joskus riittää, että tuhisen (se ajatteloo notta teen paskaa). Yhtä upiasti ku kaikenlaaset äänet, toimii se notta vain istun paikoollani hiiren hilijaa – kattos silloon iskä tuloo aiva epäluulooseksi. Mä tierän, notta se ajatteloo että “ny se ainaki teköö pahaa ku ei mitää kuulu!” — Ennenkö mä opiin päästämähän asiani pihalle mulla oli tapana ilahruttaa isää lammikoolla ja kikkaroolla heti ku se heräs. Aamuusin se ei eres suuttunu – se pelekästänsä huokaasi ja alakoo siivoolemahan. Ku se herää, se on sellaanen apaattinen sombie. Toinen syy miks se ei aamuusin protestoonu on se, että meni lukemahan yhyrestä kiriasta että on aiva turha alakaa huutamahan ku paska on jo housuus (täs tapaukses se on tosin laattialla).  — Iskä näytti kyllä tosi rasittunehelta ensimmääset viikot. Aiva karsialta – soli ku joku pultsari: tukka oli aiva paskaanen ja sekaasi, silimän aluuset oli mustat ja naama oli stressifinniä täynnä. Se näytti aiva satehes kulahtanehelta tikkataululta. Musta tuntuu, notta soli sekuamas ku se valitti sellaasehen pienehen metallisehen läpyskähän notta muka “valavotan” sitä joka yö. Iskän pitääs oppia relaamahan, se ottaa kaiken aiva liian vakavasti. Samoos sessioos se ilimootti notta ny se tietää miltä kaikista perheenäireestä tuntuu, että ku ei oo yhtää aikaa keskittyä ittensä hoitamisehen ja omihin ajatuksihin. Se kuulemma ymmärtää senki että niiren tukka on niin useen sekaasi ja arkielämän estetiikka katees. — Aluusta asti mua on ärsyttäny ku iskä ei ota mua sänkyhynsä. Sitä tuntoo olevansa jotenki vähempiarvoonen ku pitää laattianrajas kyhynätä. Moon nähäny ilimasta miltä se sen sänky näyttää ja usko pois, ku tästä vähä kasvan niin sitte iskä näköö kuinka lujaa pääsen sohovan yli. Kattos, moon tottunu nukkumahan jonku vieres tai päällä. Torkutki otan iskän jalaan vieres. Jos ei muuta oo tarjolla nii sitte nukun lelujeni kans, erityysesti ruskian apinan vieres – paitti en enää nykyään, ku iskä hirtti sen työpöytähän… Ny nukun Kakkos-iskän tuoman pinkviinin kans. — Mun nukkumispaikka näyttää vaihtelevan aika lailla. Mulla oli aluuksi se koppa – muistatta varmahan: se sävytetty hökötys. No, yhtenä ehtoona sitte päätin kans sävyttää ja truuttasin ruskian kuorrutukset siihen päälle… Joo, kyllä hävetti! Mutta minkä mä sille voin notta se koppa sattuu olohon justihin alla ku rysähti… Ei siinä ehtiny sanua ku “ufff” ja vetää korvat luimuhun. Niin hyvältä ja karsialta se tuntuu yhtä aikaa. — Mä näin muuten eileen puluja! Vähäkö oli jänniä! Ne muistutti pikkuusen mun pinkviiniä, mutta ei sitte kuitenkaa. Kaikes rauhas nuuhkiin nurmikkoa ja sitte yhtäkkiä eres oli ainaki viis pulua. Kattoon notta “ei perkele, mitä nuo on?” ja nykääsin päätä taaksepäin. Sitte hyppäsin suoraa ylähä – ja ku tömährin takaasi maahan, ne pulut pöllähti vuorostansa ilimahan. Hyppäsin sitte toisenki kerran – ja lisäsin hännän heilutuksen vielä mukahan: ja taas ne pöllähti ilimahan! No, emmä jaksanu sitte enää hyppiä, päätin että meen niiren työ vauhrilla. Kyllä tuli puluulle kauhia kiirus! Emmä tierä, mulla taitaa olla vähä koviksen maine näillä kulumilla. Kaikki tuntuu menevän pikkuusen sekaasi ku mut näköö – niinku se läski labratorinnoutaja joka alakoo aiva kauhiasti räksyttämähän. Raukka riepu ei tienny kuinka olis ollu. Mä seisahruun ja jäin kattomahan notta mikä sitä oikeen vaivaa. Se meni vain pahemmin sekaasi ja totesin, että toivotoon tapaus ja jatkoon matkaa. Aika monet on alakanu samalla lailla uhittelemahan ku on mut nähäny: oon täs miettiny: onko se niin notta täälä staris piskiillä on jotenki kovempi kilipaalu ja niiren ittetunto on aiva maas? Moo ikinä tajunnu nuon turhanpäiväästä uhittelua! Toisahalta – ei mun oo ikinä tarvinnu miettiä ettenkö olis kaikista komeen ja parahin, ku tierän että oon. — Ny mä meen torkuulle. On niin sateestaki. Iskä yritti vierä mua aikaasemmin lenkille mutta löin jarrut pohojahan heti uluko-ovella: helekatti mihinkää märkähän lähäre iliman sarekamppeeta. Mikä olis sellaanen tarpeheksi staili merkki nuos mopsien sarekamppees, sellaanen notta kaikki karehtis ku niis kulijen?