Iskä on aika kiukkuunen aamuusin… Moon kattellu notta kyllä se parahansa yrittää teherä notta mulla olis kiva, mutta epäälemättä se tarttoo kahavinsa ennenkö oikeen alakaa toimimahan. Son vähä niinku mun maha – se tarttoo ruokaa ja juoksusprintit notta tulis sitte sitä ruskiata. Iskä ei tykkää nousta mun kans samoohin aikoohin. Yritän sitä aina seittemältä herätellä mutta aina se vain hörähtää että “nuku ny vielä”. Son sitte ärsyttävää ku yhtää ei nukuta! Oot varmahan ittekki joskus yrittäny nukkua ku ei yhtää nukuta, joten tierät tuntehen: silimät on seppoosen seliällänsä, kusihätä painaa alavattaa ja kaupan päälle vielä murisoo aamumurkinan perähän. Son kuule ku olis joku räikkönen mahas eikä kierrokset loppuus ikinä. — Ku en sitte saa nukuttua, rupian keksimähän kaikellaasta jäynää notta saisin iskän ylähä. Raukka on nii vetelä aamuusin, son sitte maailman vähiten sporttisin ihiminen. Usko pois: sille ei aamu aukia aurinkoosena vaikka niit’olis taivahalla kaksin kappalehin! — Mutta ajattelin ny kertua teille niistä mun erilaasista iskännosto-konstiista. Aiva ensimmääsenä alakaan hyppimähän sohovaa vasten ja vinkumahan, itken että “voi voi, nousisit ny, mullon nii surkiaa ja kohta pitääs mennä asioolleki”. Iskän saa sillä istuma-asentohon asti. Son vähä niinku vieteriukko: ensi ei tapahru mitää piiiiiiiiitkähän aikahan ja sitten yhtäkkiä se pöllähtää ylähä. Sillon tukka pystys, silimät aiva kieros ja se mutisoo notta “mitä ny? mee takaasi maata”. Sitte se lösähtää takaasi sängyn pohojalle ja mä alakaa hyppimähän entistä enemmän ja nostan vinkumista ainaki yhyrellä oktaavilla. Joskus iskä alakaa täs vaihees vielä kuorsaamahan (niinpä, uskomaton tapaus) ja siitä tierän, että toistaaseksi chänssit meni ohi. Mutta joskus iskän unet jää niin ohkaasiksi, notta se reakoo jokaikisehen pikku äänehen jonka aikaaseksi saan. Esimerkiksi kylyppärin suihkuverhon kahinahan, rottinkikorien rasahteluhun, (vessaharjan) posliinikipon kilinähän, eteesen kenkien liikehrintähän, pahavin kahinahan, kaikellaasihin repimisäänihin, koluutuksihin, sähköjohtojen narskutuksehen, verhojen kiskomisehen – ja tietenki lelujen vinkumisehen. Joskus riittää, että tuhisen (se ajatteloo notta teen paskaa). Yhtä upiasti ku kaikenlaaset äänet, toimii se notta vain istun paikoollani hiiren hilijaa – kattos silloon iskä tuloo aiva epäluulooseksi. Mä tierän, notta se ajatteloo että “ny se ainaki teköö pahaa ku ei mitää kuulu!” — Ennenkö mä opiin päästämähän asiani pihalle mulla oli tapana ilahruttaa isää lammikoolla ja kikkaroolla heti ku se heräs. Aamuusin se ei eres suuttunu – se pelekästänsä huokaasi ja alakoo siivoolemahan. Ku se herää, se on sellaanen apaattinen sombie. Toinen syy miks se ei aamuusin protestoonu on se, että meni lukemahan yhyrestä kiriasta että on aiva turha alakaa huutamahan ku paska on jo housuus (täs tapaukses se on tosin laattialla).  — Iskä näytti kyllä tosi rasittunehelta ensimmääset viikot. Aiva karsialta – soli ku joku pultsari: tukka oli aiva paskaanen ja sekaasi, silimän aluuset oli mustat ja naama oli stressifinniä täynnä. Se näytti aiva satehes kulahtanehelta tikkataululta. Musta tuntuu, notta soli sekuamas ku se valitti sellaasehen pienehen metallisehen läpyskähän notta muka “valavotan” sitä joka yö. Iskän pitääs oppia relaamahan, se ottaa kaiken aiva liian vakavasti. Samoos sessioos se ilimootti notta ny se tietää miltä kaikista perheenäireestä tuntuu, että ku ei oo yhtää aikaa keskittyä ittensä hoitamisehen ja omihin ajatuksihin. Se kuulemma ymmärtää senki että niiren tukka on niin useen sekaasi ja arkielämän estetiikka katees. — Aluusta asti mua on ärsyttäny ku iskä ei ota mua sänkyhynsä. Sitä tuntoo olevansa jotenki vähempiarvoonen ku pitää laattianrajas kyhynätä. Moon nähäny ilimasta miltä se sen sänky näyttää ja usko pois, ku tästä vähä kasvan niin sitte iskä näköö kuinka lujaa pääsen sohovan yli. Kattos, moon tottunu nukkumahan jonku vieres tai päällä. Torkutki otan iskän jalaan vieres. Jos ei muuta oo tarjolla nii sitte nukun lelujeni kans, erityysesti ruskian apinan vieres – paitti en enää nykyään, ku iskä hirtti sen työpöytähän… Ny nukun Kakkos-iskän tuoman pinkviinin kans. — Mun nukkumispaikka näyttää vaihtelevan aika lailla. Mulla oli aluuksi se koppa – muistatta varmahan: se sävytetty hökötys. No, yhtenä ehtoona sitte päätin kans sävyttää ja truuttasin ruskian kuorrutukset siihen päälle… Joo, kyllä hävetti! Mutta minkä mä sille voin notta se koppa sattuu olohon justihin alla ku rysähti… Ei siinä ehtiny sanua ku “ufff” ja vetää korvat luimuhun. Niin hyvältä ja karsialta se tuntuu yhtä aikaa. — Mä näin muuten eileen puluja! Vähäkö oli jänniä! Ne muistutti pikkuusen mun pinkviiniä, mutta ei sitte kuitenkaa. Kaikes rauhas nuuhkiin nurmikkoa ja sitte yhtäkkiä eres oli ainaki viis pulua. Kattoon notta “ei perkele, mitä nuo on?” ja nykääsin päätä taaksepäin. Sitte hyppäsin suoraa ylähä – ja ku tömährin takaasi maahan, ne pulut pöllähti vuorostansa ilimahan. Hyppäsin sitte toisenki kerran – ja lisäsin hännän heilutuksen vielä mukahan: ja taas ne pöllähti ilimahan! No, emmä jaksanu sitte enää hyppiä, päätin että meen niiren työ vauhrilla. Kyllä tuli puluulle kauhia kiirus! Emmä tierä, mulla taitaa olla vähä koviksen maine näillä kulumilla. Kaikki tuntuu menevän pikkuusen sekaasi ku mut näköö – niinku se läski labratorinnoutaja joka alakoo aiva kauhiasti räksyttämähän. Raukka riepu ei tienny kuinka olis ollu. Mä seisahruun ja jäin kattomahan notta mikä sitä oikeen vaivaa. Se meni vain pahemmin sekaasi ja totesin, että toivotoon tapaus ja jatkoon matkaa. Aika monet on alakanu samalla lailla uhittelemahan ku on mut nähäny: oon täs miettiny: onko se niin notta täälä staris piskiillä on jotenki kovempi kilipaalu ja niiren ittetunto on aiva maas? Moo ikinä tajunnu nuon turhanpäiväästä uhittelua! Toisahalta – ei mun oo ikinä tarvinnu miettiä ettenkö olis kaikista komeen ja parahin, ku tierän että oon. — Ny mä meen torkuulle. On niin sateestaki. Iskä yritti vierä mua aikaasemmin lenkille mutta löin jarrut pohojahan heti uluko-ovella: helekatti mihinkää märkähän lähäre iliman sarekamppeeta. Mikä olis sellaanen tarpeheksi staili merkki nuos mopsien sarekamppees, sellaanen notta kaikki karehtis ku niis kulijen?

Siitä lehemästä vielä sen verran, että yks syy siihen minkä takia se lähti lipettihin oli se ku aina välillä kusaasin sen päälle. Emmä varmuurella osaa sanua notta mihinkä kohtahan, ku en oo anatomioota lukenu mutta toivottavasti silimähän ku oli niin huono kaveri! — Mitä tuloo pirättelemisehen ja alapään asioohin yleensä, mä tierän pelekästänsä sen että ku on hätä niin silloon tarttoo helepotusta. Ja aina ei eheri perille asti ennenkö jo tuloo. Kyllä mä tierän, kylyppäris on paperikasa ja parahani teen jotta sille ehtisin – tai eres samahan huoneesehen sen kans – mutta aina ei vain eheri. En tajua että kuinka iskä jaksaa pirätellä niin kauan. Ehkä sillä on joku tuluppa mistä mä en oo vielä kuullu? — Ool rait! Moni asia on muuttunu (ja monta pysyny samana) sitte erellisen kiriootuksen. Meinaan se paperikasa ei oo enää siä kylyppäris! Mä alakasin leikkimähän sillä, otin pieniä suupaloja ja hypiin ku onnetoon. Iskä ei tykänny, että sellaasten kans alakaan huhtomahan. Se viskas aviisit pois (kyllä ne aika pahanhajuusia oliki) - sen jäläkehen oon opetellu pissimähän kaakeliille. Se perille kerkiäminen ei erelleenkää toimi. Lisäksi tieroksi kaikille tekijöölle, notta tuos kaakelilaattias on sellaanen huono puoli että ku alakaan lirahuttamahan, niin se ilikiä painovoima astuu kehihin: kaikki mitä tuloo (paitsi se yks, jos ei aiva velliä oo) alakaa valumahan kohti sellaasta räppänää siinä keskellä laattiaa. Ei siinäkää sinällänsä oo mitää vikaa. Ainoastaan se kohta ku se keltaanen puro kulukoo omien varpahien välistä! — Iskän pitää luututa aika useen ku mulle sattuu niitä varaslähtöjä. Se moppauski on kyllä aina yhtä kilipajuoksua. Aluuksi en oikeen tierä että mihinkä hyppääsin ja vire on vähä hukas, mutta lopuuksi sirvahtelen jo saippuaasella laattialla sen oranssin tollon peräs. Aina se pirkule voittaa! — Niinpä. Moppaamisesta puheen ollen, eileen oli taas sellaanen moppauspäivä. Iskä alootti koko homman kyllä aiva sitte väärästä päästä: meinaan eteesestä joka on tuos olokkarin ja kylyppärin välis. Kilipajuoksun jäläkehen mulla oli kauhian isoo hätä, enkä päässy veskihin. Tiesin ettei iskä tykkää ja piilouruun sitte sen työpöyrän alle ja olin oikeen hiliaa. Mutta mulla oli huono tuuri matkas. Se äkkäs mut – ja arvakkaas vaan - tietenki justihin ku olin punnertamas viimeesiä lämpöösiä kiehkuroota. Sen jäläkehen päätin ottaa jalaat alle. Tuli meinaan sen verran tykysti “saatanaa” ja “perkelettä”. Pohojalaasilta kuulemma pääsöö niitä oikeen olan takaa ku asiat menöö pielehen. Se kolomas sana mitä isä ruhtinahallisesti toisti taitaa olla painokelevotoon – alakas veellä, lopun varmahan jo arvaattaki. — Nuo moppaukset on meille pikkumopsiille vähä vaikeeta, ku aina lähtöö hajut eikä enää tierä mihinkä asiansa laskoo. Nykki kylyppäri on niin fiini notta tierä mitä sielä pitääs teherä, ittiänsä peilata vai? Olohuone on aina niin paljo paskaasempi. Sen takia päästin uuren tortun sinne. Se oli viime yönä. Ajattelin teherä tällä kertaa näkyvälle paikalle, nottei iskä aamukiukkuusena paskahan liukastu… Ei ollu iskän ilime iloonen tälläkää kertaa vaikka kuinka sitä yritin ajatella. Onko pohojalaaset sellaasiaki ettei ikinä oo mikää tarpeheksi hyvin?