Isoäiteen tekemällä tyynyllä näköö makoosia unia!

Löhööly ja mässääly isoäiteen tuvas tuli sitten tänään päätöksehensä… Ai ku ankiaa. Ei enää Clinton-kissan eväiren syöntiä ja miljoonia välipaloja aina kun nätisti tapitan isoäiteen suuntahan. Kinkkukin loppu, aiva karsiaa. Noh, ei tämä ny aiva vielä kurjuudeksi oo muuttunu. Söin just nimittäin uuren vuoden nakkia, vähä iskältä salaa ja sitten vähä vähemmän salaa. Oli hyvää, meni alas oikeen liukkahasti! Onkos teillä uutena vuotena jotaki perinneruokia? Musta tuntuu notta tämä nakkilinja olis mulle hyvä ens vuonnaki! =)

Niin, nyt ollahan sitte taas kotona stadis. Täälä on karmee räiske. Oon yrittäny pitää nuota kadulla räjäytteleviä dillejä vähä ruodus, mutta on ne niin tyhymiä että ei niita taira auttaa ku pakkopaita tai kilijotiini. Ykskin tosi “viisas” keski-ikäänen pariskunta iski rakettinsa just äsköön vastapäisen kerrostalon edustalle (oman kototalonsa) ja kipittivät sitte tukka putkella kattelemahan omasta ikkunasta kun paukkusade pyyhki pitkin niiren just maalatun talon seinää. Eipä paljo järki pakota päätä, jos multa kysytähän. Tulooko ihmisistä keski-ikääsinä jotenki tyhymempiä? Ihan vaan tierustelen vähä niinku hätävarjelunaki, iskä ku alakaa olla kohta siinä iäs (tiä vaikka olis jo, ei nuolla elintavoolla kovin pitkälle pötkitä).

Niin, mitäs vielä voisin teitille kertua? Aiemmin käytihin vähä kävelyllä, mutta ei kovin pitkää lenkkiä kun on niin pirun kylymä. Ja ku kaikki on vähä sekaasta. Kuulemma oikeen kuu-ukkoki muuttu punaaseksi täälä Helsingis, mutta ei me kyllä mitää nähty, käveltihin kylymäs onnemme ohi. Kaikenlisäksi meitä häiritti tuo rakettisota - vaikka en oo sotaa nähänykkää (paitsi vähä leffoosta, enkä tykänny silloonkaa).

Heti ku päästihin pihalle niin ensimmääses kulumas joko idiootti laittoo raketin menemähän ja se posahti ilimas mun ja iskän ja Mikin yläpuolella. Säikährin niin notta meni kippurahäntäkin uuren talavipompan sisälle! No sitten meni aika kauan ihan rauhas, sain tehtyä tarpeheni sinne tänne ja tuonne. Mutta sitte se räiske alakoo taas! Nättiä se on, mutta niin kovin outoa, miksei ne voi teherä sitä nättiä vähä hilijempaa? Niin siinä sitte lopulta kävi notta multa petti rohkeus - pyörährin aloollani, kipitin iskän työ ja pyysin heti sylihin. Toivottavasti ei Kallion koirakundit ja -muidut nähäny… tai muuten meni aiva maine! Mutta iskä oli kiva ku otti sylihin, vielä se supisutti korvahankin niin rauhoottavasti. Iskän sylis on mukava istua, se on vähä niinku kunniatuolis istuus ku saa kattella ylähältä maailmaa - ja iskä ku on suht isoo niin se on aikas muhkia valtaistuun. =)

Nyt teeveestä tuloo uudenvuoden ohjelmaa, joku livekonsertti missä se räpsysilimä Leppilampi laulaa jonku vähä kovaa kirkuvan muijan kans joka luuli joskus olevansa Evita Peron. Sitte se ilimeesesti hokas notta sen nimi onkin Ylipää ku nykyään kulukoo sillä nimellä. Mitähän Peron tarkoottaa suomeksi? Toivottavasti ei ainakaa pierua, se olis vähä liian kornia. Menis niinku alapäästä yläpäähän tuo nimenvaihros. Ehkä se tarkoottaa päärynää? Kerro jos tierät. Tuon uuren vuoren ohojelman juontajan mukaan Helsinkiä nähärään nyt sitten maailmalla ihan miljoonin silimäparein… ei tainnu olla Ella kovin hyvä matematiikassa? Mutta hyvä notta sillä on eres kielipäätä. Ja mitäs pienistä ku ei pienetkää meistä.

Ei muuta ku oikeen komiaa uutta vuotta 2010 nyt vielä toisenki kerran! Kohta ne ampuu niitä rakettia – kuulemma pahoja henkiä karkottaaksensa – joten toivotahan notta ne menöö kauas meistä kaikista. Se oliki sitte ainut mukava asia nuos pirun pommiis. Happy New Year niille enklannin taitajillekin.

Tuli mielehen pikaasesti käyrä täälä mun sivuulla kattomas kuinka iskä on hommia hoirellu…. Ja ny sitte selevis, notta soo mitää hoitanu iäisyyksihin! Patalaiska ollu! Ei sitte postin postia pohojanmaan reissusta eikä mistää muustakaa sen jäläkehen tapahtunehesta. Ja mulle on tapahtunu vaikka mitä! Lieventäväksi (joskaa ei hyväksyttäväksi) asianhaaraksi ny voi kai ilimoottaa notta iskän työhuone uppos. Joo, luit oikeen. Kattos, ensi joku typerä vesipumppu poksahti (pam) ja sitte koko huoneesta tuli kertaheitolla uima-allas (loiskis). Jos olit alle kymmenen senttinen ja paikalla, oot delannu ja keuhkos on täynnä vettä!

Mun pitää ny pitää iskää silimällä. Sen on parasta laittaa vipinää tarinoontihinsa notta multa ei yleisö karkaa. Kuinkahan mun fanit on oikeen päriänny kaikki nämä viikot? Mä ku oon mopsiista paras niin ovat kyllä tyhymiä jos lipettihin menivät. Mulle on pienestä pitäen opetettu, notta ittestäänselevyyksiä ei tartte kiertelemähän alaata. Jos oot hyvä, sitte soot hyvä. Jos oot komia, sitte soot komia. Ja jos oot paras, niin sitte soot paras. Ööö, paitti jos oot kans mopsi, sitte soot vasta toiseksi paras. Mutta ei sitäkää sijootusta tartte alakaa porajamahan. 

Täs ohes on pari vireota mun taipalehelta. Jos että vielä tierä, niin moon jo yli neliä kuukautta vanha. Sentähän nämä vireot tuo iskä sai aikaaseksi.

Tällä viikolla tuloo lisää (ainaki) valokuvia, meinaan ny viikonloppuna oli fotosessio – joskus musta kyllä tuntuu notta mun elämä on yhtä jatkuvaa fotosessiota. Kun on stara niin aina kamerat räpsyy: torilla, kotona ja nykyään jo lenkkipoluullaki. Kattos mun komiasta pärstästä tuli viime viikolla kansaanvälistä valuuttaa, ku pääsin yhyren japanilaasen kamerahan taltehen. Se diggas meikälääsen habitusta – ja noh, niillä on tunnetusti vähä liipaasinherkkä kamerasormi, jos et oo huomannu?  Oon sitä miettiny, notta onko ihmisillä tosiaan niin karsian huono muisti ku niiren pitää aina ottaa muistoja taltehen? Mulle nuo asiat on niin palio helepompia: ei tartte ku kerran nuuhkaasta ja tierän notta tykkäänkö vai kierränkö jatkos kauempaa.

Mutta… Ny mä meen iskän kans vällyjen välihin, muuten sitä ei saa huomenna sängystä ylähä kirvehelläkää.

Iskät hommas tämmöösen kantohöskän. Ensin ne laittaa mut istumahan, sitte ne tunkoo mun jalaat ja hännän pihalle. Siinä sitä sitte lillutahan iskän vattalla ja kattellahan ympärille. Täs vireos mun etujalaat ei oo kyllä oikeen ku vasta vähä hariootellahan. Oli se aika outua olla niin korkialla. — Sittemmin ollahan jo kokeeltu pari kertaa ihan ihimisten ilimoollaki. Oon käyny Hakaniemen torilla iskien kans. Sielä vasta ihimiset musta tykkääki. Ohikulukijat pysähtyylöö ja lässyttää ihastuksisnansa, torimyyjät menöö niin sekaasin että unohtaa antaa meille hernehiä, jokku haluaa räpsiä musta kuvia. Julukkiksiaki oon jo tavannu, samalla torilla, yhyres kojus oli myyjänä se malli-laulaja, Ninja. Mukava flikka, antoo viimeksi iskälle alennusta ja haluaa että käyrähän sitä moikkaamas aina ku ollahan liikentees. Mikäs siinä. Meinasin sille laulaa notta “Hush, Hush” viimeks ku sen näin – mutta mitä ny turhaa ketää hyssyttelöhön silloon ku ne kehuu. — Iskä on viime aikoona ottanu musta karsian paljo valokuvia ja vireoota. Milloonkohan se kuvitteloo tekevänsä niistä sellaasia kunnollisia vireoota? Tämä on ny vain tälläänen lyhyt pätkä, mutta pakkohan teille ihaalioolle on jotaki antaa notta ei tuu “heit meiliä”. — Ny tuli väsy. Mä meen ja verän nahkat silimille. Hyviä öitä itte kullekki.

Iskä on aika kiukkuunen aamuusin… Moon kattellu notta kyllä se parahansa yrittää teherä notta mulla olis kiva, mutta epäälemättä se tarttoo kahavinsa ennenkö oikeen alakaa toimimahan. Son vähä niinku mun maha – se tarttoo ruokaa ja juoksusprintit notta tulis sitte sitä ruskiata. Iskä ei tykkää nousta mun kans samoohin aikoohin. Yritän sitä aina seittemältä herätellä mutta aina se vain hörähtää että “nuku ny vielä”. Son sitte ärsyttävää ku yhtää ei nukuta! Oot varmahan ittekki joskus yrittäny nukkua ku ei yhtää nukuta, joten tierät tuntehen: silimät on seppoosen seliällänsä, kusihätä painaa alavattaa ja kaupan päälle vielä murisoo aamumurkinan perähän. Son kuule ku olis joku räikkönen mahas eikä kierrokset loppuus ikinä. — Ku en sitte saa nukuttua, rupian keksimähän kaikellaasta jäynää notta saisin iskän ylähä. Raukka on nii vetelä aamuusin, son sitte maailman vähiten sporttisin ihiminen. Usko pois: sille ei aamu aukia aurinkoosena vaikka niit’olis taivahalla kaksin kappalehin! — Mutta ajattelin ny kertua teille niistä mun erilaasista iskännosto-konstiista. Aiva ensimmääsenä alakaan hyppimähän sohovaa vasten ja vinkumahan, itken että “voi voi, nousisit ny, mullon nii surkiaa ja kohta pitääs mennä asioolleki”. Iskän saa sillä istuma-asentohon asti. Son vähä niinku vieteriukko: ensi ei tapahru mitää piiiiiiiiitkähän aikahan ja sitten yhtäkkiä se pöllähtää ylähä. Sillon tukka pystys, silimät aiva kieros ja se mutisoo notta “mitä ny? mee takaasi maata”. Sitte se lösähtää takaasi sängyn pohojalle ja mä alakaa hyppimähän entistä enemmän ja nostan vinkumista ainaki yhyrellä oktaavilla. Joskus iskä alakaa täs vaihees vielä kuorsaamahan (niinpä, uskomaton tapaus) ja siitä tierän, että toistaaseksi chänssit meni ohi. Mutta joskus iskän unet jää niin ohkaasiksi, notta se reakoo jokaikisehen pikku äänehen jonka aikaaseksi saan. Esimerkiksi kylyppärin suihkuverhon kahinahan, rottinkikorien rasahteluhun, (vessaharjan) posliinikipon kilinähän, eteesen kenkien liikehrintähän, pahavin kahinahan, kaikellaasihin repimisäänihin, koluutuksihin, sähköjohtojen narskutuksehen, verhojen kiskomisehen – ja tietenki lelujen vinkumisehen. Joskus riittää, että tuhisen (se ajatteloo notta teen paskaa). Yhtä upiasti ku kaikenlaaset äänet, toimii se notta vain istun paikoollani hiiren hilijaa – kattos silloon iskä tuloo aiva epäluulooseksi. Mä tierän, notta se ajatteloo että “ny se ainaki teköö pahaa ku ei mitää kuulu!” — Ennenkö mä opiin päästämähän asiani pihalle mulla oli tapana ilahruttaa isää lammikoolla ja kikkaroolla heti ku se heräs. Aamuusin se ei eres suuttunu – se pelekästänsä huokaasi ja alakoo siivoolemahan. Ku se herää, se on sellaanen apaattinen sombie. Toinen syy miks se ei aamuusin protestoonu on se, että meni lukemahan yhyrestä kiriasta että on aiva turha alakaa huutamahan ku paska on jo housuus (täs tapaukses se on tosin laattialla).  — Iskä näytti kyllä tosi rasittunehelta ensimmääset viikot. Aiva karsialta – soli ku joku pultsari: tukka oli aiva paskaanen ja sekaasi, silimän aluuset oli mustat ja naama oli stressifinniä täynnä. Se näytti aiva satehes kulahtanehelta tikkataululta. Musta tuntuu, notta soli sekuamas ku se valitti sellaasehen pienehen metallisehen läpyskähän notta muka “valavotan” sitä joka yö. Iskän pitääs oppia relaamahan, se ottaa kaiken aiva liian vakavasti. Samoos sessioos se ilimootti notta ny se tietää miltä kaikista perheenäireestä tuntuu, että ku ei oo yhtää aikaa keskittyä ittensä hoitamisehen ja omihin ajatuksihin. Se kuulemma ymmärtää senki että niiren tukka on niin useen sekaasi ja arkielämän estetiikka katees. — Aluusta asti mua on ärsyttäny ku iskä ei ota mua sänkyhynsä. Sitä tuntoo olevansa jotenki vähempiarvoonen ku pitää laattianrajas kyhynätä. Moon nähäny ilimasta miltä se sen sänky näyttää ja usko pois, ku tästä vähä kasvan niin sitte iskä näköö kuinka lujaa pääsen sohovan yli. Kattos, moon tottunu nukkumahan jonku vieres tai päällä. Torkutki otan iskän jalaan vieres. Jos ei muuta oo tarjolla nii sitte nukun lelujeni kans, erityysesti ruskian apinan vieres – paitti en enää nykyään, ku iskä hirtti sen työpöytähän… Ny nukun Kakkos-iskän tuoman pinkviinin kans. — Mun nukkumispaikka näyttää vaihtelevan aika lailla. Mulla oli aluuksi se koppa – muistatta varmahan: se sävytetty hökötys. No, yhtenä ehtoona sitte päätin kans sävyttää ja truuttasin ruskian kuorrutukset siihen päälle… Joo, kyllä hävetti! Mutta minkä mä sille voin notta se koppa sattuu olohon justihin alla ku rysähti… Ei siinä ehtiny sanua ku “ufff” ja vetää korvat luimuhun. Niin hyvältä ja karsialta se tuntuu yhtä aikaa. — Mä näin muuten eileen puluja! Vähäkö oli jänniä! Ne muistutti pikkuusen mun pinkviiniä, mutta ei sitte kuitenkaa. Kaikes rauhas nuuhkiin nurmikkoa ja sitte yhtäkkiä eres oli ainaki viis pulua. Kattoon notta “ei perkele, mitä nuo on?” ja nykääsin päätä taaksepäin. Sitte hyppäsin suoraa ylähä – ja ku tömährin takaasi maahan, ne pulut pöllähti vuorostansa ilimahan. Hyppäsin sitte toisenki kerran – ja lisäsin hännän heilutuksen vielä mukahan: ja taas ne pöllähti ilimahan! No, emmä jaksanu sitte enää hyppiä, päätin että meen niiren työ vauhrilla. Kyllä tuli puluulle kauhia kiirus! Emmä tierä, mulla taitaa olla vähä koviksen maine näillä kulumilla. Kaikki tuntuu menevän pikkuusen sekaasi ku mut näköö – niinku se läski labratorinnoutaja joka alakoo aiva kauhiasti räksyttämähän. Raukka riepu ei tienny kuinka olis ollu. Mä seisahruun ja jäin kattomahan notta mikä sitä oikeen vaivaa. Se meni vain pahemmin sekaasi ja totesin, että toivotoon tapaus ja jatkoon matkaa. Aika monet on alakanu samalla lailla uhittelemahan ku on mut nähäny: oon täs miettiny: onko se niin notta täälä staris piskiillä on jotenki kovempi kilipaalu ja niiren ittetunto on aiva maas? Moo ikinä tajunnu nuon turhanpäiväästä uhittelua! Toisahalta – ei mun oo ikinä tarvinnu miettiä ettenkö olis kaikista komeen ja parahin, ku tierän että oon. — Ny mä meen torkuulle. On niin sateestaki. Iskä yritti vierä mua aikaasemmin lenkille mutta löin jarrut pohojahan heti uluko-ovella: helekatti mihinkää märkähän lähäre iliman sarekamppeeta. Mikä olis sellaanen tarpeheksi staili merkki nuos mopsien sarekamppees, sellaanen notta kaikki karehtis ku niis kulijen?

Että oli sitte mukava viikonloppu – toivottavasti sullaki. Se toinen iskä tuli taas käymähän. Se toi mulle leluja, vähänkö oli kiva pinkviini. Sitte mä sain vielä muitaki leluja, tuli joku isoo paketti johona oli kaikellaasta kamaa pelekästänsä mulle. Mä oon niin suosittu katos. — Moon oppinu kulukemahan pihalla asioolla (ny ne vahinkolirahrukset ja -lörährykset on sitte historiaa). Juoksutan iskää ainaki 5-6 kertaa päiväs pihalla. Ajattelin, että pääsöö seki makkaroostansa viimeen erohon! Mutta ku me tuola mennähän niin son sellaasta rekvisiittaa. Vähä niinku statisti mun kirkkahas valokeilas. Mua ihaaloo kaikki: ne naureskeloo ja flirttaa ja isköö silimää. Aikuuset akat alakaa lässyttämähän ku vähäpäiset ja raavahat miehetki hymyylöö ku naurismaan airat. Aina silloon tällöön menöö ohi joku tyhymä, johon mun vetovoima ei pure – mutta aika harvas nuo on. Kyllä mä vaan ny tairan olla parahan näköönen kolli näillä main, ilo silimälle missä sitte meenki (ihan niinku sä et sitä jo tietääsi). — Kakkos-iskä kuuluu sanovan tuolle mun arki-iskälle, että se on menettäny lopunki syrämmestänsä… Mä oon täs miettiny notta mitähän se sillä oikeen tarkootti? Miten se on voinu sen menettää ku hengis täältä lähti, eikö se syrän oo aika tarpehellinen olla mukana? Mun pitääs varmahan kattella pikkuusen nurkkihin… jos mä vaikka löytääsin sen. — En ny voi kiriootella pitempähän, ku mun pitää mennä vielä kattohon että hajut pysyy tolopis ja reviiri hallus. Sitte pitääki mennä jo kohta maata. Retuutin meinaan tuon iskän ylähä seittemältä tänä aamuna. Mun oli näläkä. Ku sain iskän sitte ylähä ja mahan täytehen, painuun takaasi maata. Iskä kyllä vissihin meinas että oltaas menty pihalle, mutta emmä vielä jaksanu. Ei sekää sitte menny. Mentihin molemmat sohovalle maata. Iskä otti mut rinnoollensa, se oli tosi syrämmellinen kokemus – ja tasaanen, ku iskällä ei onneksi oo yhtä isoja keuhkoja ku sillä Tolli Parttonilla. — Laitan tähän yhyren kuvan siitä Kakkos-iskästä ja mun uuresta pinkviinistä. Moon tappanu sen jo monta kertaa – pinkviinin meinaan. Ei se silti taira ikinä kuolla oikiasti. Sillä on vissihin enemmän henkiä ku kissiillä (ne ei kuulemma oo kivoja, sellaasia pitkäkyntisiä sihisijöötä). En oo nähäny vielä yhtäkää, kuullu vain stooreja. Parin viikon päästä mennähän kuulemma reissuhun, iskän kotia pohojanmaalle. Sielä meitä orottaa sellaanen kissi, Klinttoni – son sen nimi – tai jos oikehen tarkkoja ollahan, niin fiinisti sanottuna se on Clinton. Mä sanon kuitenki Klinttoni, ku ei oo tapana alakaa tuntemattomien takia koreelohon. — Ny on pakko mennä, tuloo hirviä hoppu ku iskä on jo melekeen pukees. Mokomaki isoottelija! Ei ne statistit ennenkää oo kävelly starojen erellä – pitää laittaa se ojennuksehen ja teherä siksakkia niin ettei tierä mihinkä kävelis. — Ai niin, pakko sanua, tänään mä päästin kakan keskelle risteystä, tismallensa suojatien keskelle, siihen niiren valakoosten viivojen välihin. Pysähytin peltilehemiä ja iskä kyykkii siinä sitte pussinsa kans. Mä hypiin jo siinä vaihees ympärihinsä ku orotin sitä namupalaa joka tuloo aina kakkan jäläkehen. Täytyy kyllä tunnustaa, että vähä hävetti – iskän takia meinaan. Sillä lailla ny kakkakikkaroota kaikkien nähären kerää. On silläki ihimeelliset harrastukset.

Kakkos-iskä ja mun pinkviini.